Peliarvostelu

Mount&Blade: Warband

2010-04-11T10:46:00.000-07:00

Turkkilaisen TaleWorldsin verkosta ladattava indieroolipeli Mount&Blade sai ympärilleen nopeasti suuren ja uskollisen faniröykkiön. Yksinkertaisella mekaniikalla toimiva peli saikin kymmeniä ellei satoja modeja. Osassa vain lisättiin aseita tai haarniskoja, kun taas toiset kuljettivat pelaajan aivan toiseen aikaan ja paikkaan.

Nyt pitkän odotuksen jälkeen TaleWorlds julkaisi pelille jatko-osan. Suurimpana uudistuksena hypetetään nettimoninpeliä, jota on myös paljon odotettukin. Itse yksinpeli on kokenut pienempiä muutoksia ja parannuksia, mutta eron huomaa kyllä. Siltikin peli on pohjimmiltaan hyvin samanlainen kuin edeltäjäänsä, joten Mount&Bladen arvostelun lukeminen antaa hyvää tietoa Warbandistakin. Pelin voi ladata sen nettisivujen taikka Steamin kautta.

Pelissä tehtävänä on luoda itselleen hahmo, joka lähtee seikkailemaan keskiaikaiseen Calradian maahan, jossa kuusi kuningaskuntaa kilpailevat ylimmästä vallasta. Pelaaja saa toimia kartan puitteissa täysin vapaasti, ja vaihtoehtoja todellakin löytyy. Voit liittyä mihin tahansa valtioon, tai toimia itsenäisesti jahdaten rosvojoukkioita ynnä muita moraalisesti arveluttavia veikkosia.

Kaupankäyntikin on mahdollista, tavarana toimivat niin karavaaneilta ryövätyt tuotteet, kuin vihollisilta kerätyt aseet ja haarniskat. Jos likainen kenttätyö ei miellytä, voi kätensä liata myös politiikan maailmassa. Kunnianhimoisimmat voivat jopa perustaa oman valtionsa ja houkutella vihollislordeja pettämään omat kuninkaansa. Vaihtoehtoja löytyy tästäkin osa-alueesta pilvin pimein.

Tekniselläkin puolella löytyy uudistuksia. Aseiden animaatiot on uusittu motion capture -tekniikalla, ja jälki on pääosin erittäin sulavaa. Myös grafiikkapuolella on koettu kohennusta. Varusteiden yksityiskohtien määrä on kasvanut, ja vaatteiden rypytkin näkyvät. Syväterävyysominaisuus (lähelle katsottaessa tausta sumenee, kauas katsottaessa lähellä olevat kohteet sumenevat) tuo kivan lisän mukaan, mutta se myös pehmentää ajoittain karkealta vaikuttavia kohteita.

Vaikka yksinpeli koostaa suurimman osan pelistä, on moninpelikin oikein kiva lisäys. Siinä ei välitetä kokemuspisteistä ja niillä avattavista välineistä, vaan meno on keveämpää ja railakkaampaa: tässä kenttä, valitse puolet, päätä varustus ja hyppää mukaan! Pelimuotoja on tavallisen Deathmatchin (tiimeittäin ja ilman) lisäksi piiritys, lipunryöstö ja realistisempi taistelu, jossa ei synnytäkään heti uudestaan sotimaan.

Servereitä on kiitettävän paljon, joskin useat niistä ovat tyhjillään. Suomalaiselle pelaajalle saattaa tuottaa harmia, etteivät kaikki serverit sijaitsekaan aivan lähettyvillä. Eräälläkin Australiassa majailevalla palvelimella viivettä komennosta toimintaan oli parikin sekuntia... Mutta useimmiten yhteys on hyvä kaikilla pelaajilla, eikä kauheaa lagaamista esiinny kovinkaan usein.

On hauska seurata pelaajien varustevalintoja. Jotkut pitävät perinteisestä miekka & kilpi -yhdistelmästä, jotkut kasaavat itsensä päälle tonneittain rautaa ja rymistävät kaiken läpi raskaasti haarniskoidulla hevosellaan samalla kun jokunen veikkonen yrittää löytää panssarista aukkoa jousen kanssa. Taktiikoita on monia, itse luotan mahdollisimman pitkään kahden käden kirveeseen taikka miekkaan, ei panssarilla niin väliä! Päälle metrisellä kirveellä huitova viikinki saa usein raivattua mukavasti elintilaa ympärilleen!

Kun totta puhutaan, yksinpelin kohdalla Mount&Blade: Warband ei vaikuta jatko-osalta, vaan enemmänkin päivitykseltä. Isoin muutos onkin nettimoninpeli, joka kaikessa hauskuudessaankaan ei ihan tunnu riittävän. Vaikka peli tuntuu yhä entiseltä M&B:ltä, kannattaa Warband hankkia jos vähänkään kiinnostusta löytyy. Vähintään sitten kun faniyhteisö pääsee lähdekoodiin käsiksi ja alkaa tehtailla modeja, alkaa Warband nousta täyteen potentiaaliinsa.

www.taleworlds.com

Tämä miellytti:
uudistuksia, syvempi yksinpeli, moninpeli on hauskaa ja kepeää

Tämä ärsytti:
ei tunnu itsenäiseltä jatko-osalta, uudistukset sittenkin vähäisiä

Tämä yllätti:
moninpeli oli leppoisampaa kuin odotin, ehkä hyvä, ehkä ei

PELATTAVUUS: 9/10
+ helppoa pelata
+ laaja kartta
+ valinnanvaraa riittämiin
+ moninpeli
– pelimoottorin vanhat rajoitukset tuntuvat yhä

JUONI: 8/10
+ pelaaja saa tehdä mitä lystää
+ siltikin jos jonkinmoista taustatarinaa löytyy

GRAFIIKKA: 7/10
+ kokenut parannuksia...
– ...muttei pääse siltikään nykypäivän huipputasolle
+ ulkoasu toimii tähän peliin silti hyvin

PELIN IDEA: 8/10
+ paljon tehtävää ja nähtävää
– ei tuonut paljoakaan uudistuksia

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 7/10
+ (taas) paljon tehtävää...
– ...mutta alkaa toistamaan itseään
– jos on pelannut alkuperäistä, ei Warband tuo paljoakaan uutta
+ moninpeli on se, joka pelastaa päivän

Kahdeksas kysely on päättynyt!

2010-04-01T02:11:00.000-07:00

Peliarvostelun puolitieteellinen kysely pelien ostamistaajuden selvittämiseksi on päättynyt!

Tulokset olivat seuraavanlaisia:

1. Pari kertaa vuodessa - 26 ääntä, 56%

2. Kuukausittain - 12 ääntä, 26%

3. Viikoittain - 4 ääntä, 8%

4. Olen tyytyväinen nykyisiin - 3 ääntä, 6%

5. Kerran vuodessa - 1 ääni, 2%

Ääniä annettiin yhteensä 46!

Battlefield: Bad Company 2

2010-03-23T08:23:00.000-07:00

Nykypäivän virtuaalisodat käydään lähitulevaisuuden rintamilla. Toista maailmansotaa vielä viime kesänä kahlannut EA:n omistama ruotsalainen DICE jatkaa nyt Bad Companyn tarinaa uudella sotaretkellä. Peli on saatavilla pääkonsolien lisäksi myös Battlefield-veteraanien iloksi PC:lle.

Veikeä B-komppanian nelikko on pääroolissa tälläkin kertaa ja pelaajan hahmona toimii yhä Preston Marlowe. Joukon koostumus ei ole viime kerrasta vaihtunut, johtajan roolissa häärii kersantti Redford, tietokone-ekspertin roolia hoitaa Sweetwater ja räjähdeasiat taitaa punaniska-Haggard.

Bad Companyn ykkösosassa peli perustui huumorin, hahmojen väliseen sanailun ja kullanetsinnän ympärille. Nyt on aivan eri meininki. Venäläiset valloittavat Eurooppaa hirmuista vauhtia, ja uhkaavat jo Yhdysvaltoja. Asioita hankaloittaa Japanissa toisen maailmansodan lopulla kehitetty superase, joka on nyt joutumassa venäläisten käsiin. Vai että sitten näin. Maailmaa pelastamaan vaan. Taas.

Toisena muutoksena on se, että hahmojen välinen huumori on korvattu kirosanoilla. Vähintään joka toisen sanan voisi sensuroida ilman, että asiasisältö kärsisi.

Pelejä tarkastelemalla huomaa hyvin kuinka lamaa pelkäävät pelitalot alkavat selvästi samankaltaistua, ja yrittävät kattaa mahdollisimman suuren markkina-alan tuotteillaan. Yksinpeliguru Infinity Ward panostaa moninpeliin, ja moninpelimaestro DICE petraa yksinpeliään.

Sanonpa vain, että turhaan. Ainakin BF:BC 2:n kohdalla pelin yksinpelin voisi ohittaa aivan täysin. Juoni on yllätyksetön, kliseinen (ei siis hauskalla tavalla) ja hahmoja ei opi tuntemaan taikka ehdi seuraamaan ennen kuin tarina jo loppuukin.

Se mikä sitten onkin jo kokeilemisen arvoista, on moninpeli. DICE on sen aina osannut, eikä suorituksen tasossa näy hiipumista. Ykkösosan pelimuodot Rush ja Conquest ovat yhä tallella, mutta kaksi uuttakin on saatavilla.

Rushissa hyökkääjät yrittävät tuhota kerrallaan kahta puolustuspistettä, ja kartalla päästään eteenpäin vaiheittain. Conquest on perinteinen kolmen lipun valtaus, jossa osapuolet sotivat kolmen lipun hallinnasta. Uusi Squad Rush on tiimipelaajille suunnattu tiiviimpi muoto Rushista, kun taas Squad Deathmatchissa neljä neljän hengen joukkuetta sotivat pisterajaan saakka.

Edellisosaa vaivannut aseiden tehottomuus on kokenut korjailuja. Valittavissa onkin nyt Hardcore-muoto, joka tekee aseista tehokkaampia ja vähentää ruudulla näkyvän infon määrää.

Turha säätäminen on Battlefield-tyyliin minimissään. Hahmoluokkia on neljä: rynnäkkö, pioneeri, lääkintämies ja tiedustelu. Rynnäkköluokka (yllättäen) käyttää rynnäkkökiväärejä, pioneeri hoitaa ajoneuvojen tuhoamisen, lääkintämies hoitaa raskaan tulituksen konekiväärillään ja paikkailee haavoittuneita, kun taas tiedustelija napsii kohteita kaukaa tarkkuuskiväärillä ja kutsuu vihollisen niskaan tykistökeskityksiä.

Mutta valinnan varaa löytyy siltikin. Jokaiselle hahmoluokalle on avautuvia aseita, joihin pääsee käsiksi sitä mukaa kun kullakin luokalla pelaa. Samalla tavalla aukeavat myös erilaiset laitteet ja kyvyt. Näiden avaaminen on mukavan koukuttavaa, varsinkin kun peli näyttää joka matsin jälkeen montako pistettä vielä vaaditaan seuraavaan palkintoon.

Battlefield-sarja on tunnettu myös laajoista kentistään ja ajoneuvoistaan, ja näitä onkin luvassa runsain mitoin. Ajotuntumaa on kohennettu ja valikoimaa laajennettu. Helikoptereitakin on neljää laatua, ja varsinkin kuljetushelikopteri varustettuna kahdella minigunilla kylvää niin tuhoa kuin lyijyäkin pelottavan tehokkaasti.

Ainakin siis silloin, kun lentäjä osaa asiansa. Useille pelaajille helikopteri on kuitenkin vain henkilökohtainen keino päästä kohteeseen mahdollisimman nopeasti, ja usein minigunilla tähtäillessäni olen jäänyt putoavaan kopteriin katselemaan ulos hypännyttä pilottia. Karkuripilotteja löytyy valitettavan usein, vaikka tuloksekkaasta lentämisestäkin palkitaan.

Erilaisia pisteidenkeruumahdollisuuksia onkin aivan tuhottomasti. Eräs tehokkaimmista tavoista on ampua vihollisajoneuvon kylkeen infrapunapaikannin, johon kaverien sinkojen ammukset voivat hakeutua. Myös lääkitsemisestä ja ammusvarantojen täydennyksestä palkitaan. Myös vanha tuttu defibrillaattori on mukana taistelussa. Kuulasta kalloon saanut kaveri saa kirjaimellisesti uutta virtaa kun defibrillaattoripari täräyttää pysähtyneeseen sydämeen parisataa volttia. Kaverien henkiinherättäminen onkin erityisen kannattavaa, ja siitä palkitaankin sen mukaan.

Monia muitakin pieniä kivoja juttuja löytyy. Aseiden ääniä on parannettu huimasti, ja aseet kuulostavat oikeasti aseilta. Äänimaailma on muutenkin loistava, vierestä viuhuva kiväärinluoti ei ole ääneltään rohkaiseva. Myös tuhoutuva ympäristö on kokenut kohennusta. Nyt rakennukset voivat romahtaa kokonaan maan tasalle, mutta silti seinät rikkoutuvat turhan kaavamaisesti. Realismia polkee myös se, että metallisen verkkoaidan raivaa tieltään sekunnissa yhdellä vaivaisella puukonheilautuksella.

Joka tapauksessa Battlefield: Bad Company 2 on oikein ansiokkaasti tehty moninpeli. Yksinpeli ei ole varsinaisesti huono, mutta ei se kyllä hyväkään ole. EA julkaisijana tarkoittaa että tulossa on erilaisia lisäpakkauksia, ja karttalisäyksiä. Erikoisversion ostajat saavat ainakin osan kartoista ilmaisena, mutta muut joutuvat maksamaan, niin se vaan aina menee. Mutta jos pidät verkkosotimisesta, älä aikaile vaan osta Bad Company 2! Yksinpelin takia ei kannata vaivautua, ja onkin valitettavaa että tarinan loppu pohjaa jatkoa... Toivottavasti sitten Bad Company 3:ssakin on hyvä moninpeli!

http://badcompany2.ea.com/

Tämä miellytti:
aseiden tehoa ja ääniä parannettu, ensiluokkainen moninpeli

Tämä ärsytti:
talojen tuhoutuminen ei kokenut kovin suurta uudistusta, yksinpeli on mielikuvitukseton ja turha

Tämä yllätti:
aseiden ja muiden palkintojen avaaminen hyvin koukuttavaa, mutta eihän se DICE:ltä ole kovinkaan yllättävää

PELATTAVUUS: 9/10
+ standardikontrollit
+ paljon pelimuotoja
+ Hardcore-moodi takaa realismin aseiden tehossa
+ paljon ajoneuvoja
– yksinpeli ei innosta alkuunkaan

JUONI: 2/10
– Venäjä valloittaa maailmaa
– japanilaisten toisessa maailmansodassa kehittämä superase
– lyhyt tarina, pelaaja ei saa minkäänlaista otetta hahmoista
– huumori korvattu kiroilulla
+ tiimin apuna toimii pasifistihippihelikopterilentäjä, "It's bad for my karma, man!"

GRAFIIKKA: 9/10
+ oikein hienoa
+ tyylikkäät räjähdykset
+ rakeinen taivas on korjattu siistiksi

PELIN IDEA: 8/10
– onhan tämä nyt jo jatko-osan jatko-osan jatko-osan jatko-osa...
+ ... mutta näin hyvällä moninpelillä se passaa mainiosti

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 8/10
+ paljon avattavia aseita yms.
+ moninpeli on aina pitkäikäinen...
– ...yksinpeli taas ei
+/– tulossa on karttapakkauksia, EA rahastaa taas

The Sims 3: Maailmanmatkaaja

2010-03-17T11:10:00.000-07:00

Tästä se lähtee, The Sims 3:n lisäosarumba! Ensimmäisenä EA:n tuotantolinjalta putkahti lisäosa, jossa nimensä mukaisesti pääsee matkaamaan maailman ympäri!

Ei siis ihan maailman ympäri, mutta valikoimassa on kolme lomakohdetta: egyptiläinen al-Simhara pyramideineen ja hautakammioineen, ranskalainen maalaiskylä Champs les Sims, sekä kiinalainen Shang Simla, pikkukylä jossa voi opiskella vaikkapa itämaisia taistelulajeja!

Lomalle lähtö on pelissä melko simppeliä, kännykkä käteen ja pakettimatkaa tilaamaan! Matkan enimmäiskesto määräytyy simin viisumin tason mukaan. Viisumin tasoa voikin korottaa suorittamalla matkakohteessa erilaisia tehtäviä ja kokemalla seikkailuja. Tässä tuleekin ilmi simmatkailun toiminnallinen luonne. Kotiin ei näet palata rantarolexien tai muiden ostettujen matkamuistojen kanssa, vaan reppu täynnä hautakammioista varastettuja muinaisaarteita!

Ei ehkä moraalisesti oikein, mutta huomattavan paljon viihdyttävämpää kuin museokierros. Ai niin, sekin onnistuu... No, haudanryöstön ohella simeille on luvassa erilaisia kehittäviä taitoja opittavaksi. Kaikissa kohteissa voi ottaa valokuvia, Kiinassa voi opetella taistelulajeja ja Ranskassa voi valmistaa viin... Eikunsiis nektaria!

Aivan totta, simit voivat vierailla paikallisella nektaritilalla ja valmistaa rypäleistä tai muista hedelmistä koostuvaa juomaa nektarinvalmistuskoneella. Rypäleitä pääsee toki tallomaan, sitä prosessia ei sentään ole koneistettu! Kun juoma on valmiina pullossa voi sen laittaa nektarikellariin vanhenemaan jolloin laatukin paranee, tai hörppiä heti. Koska kyseessä on myös lapsille suunnattu peli, aiheuttaa nektarin nauttiminen vain sokerihumalan.

Ehkä suurin juttu pelissä on haudanryöstö. Erilaisista pyramidien sokkeloista tai muinaisten luolien uumenista löytyy muinaiskolikoita, jalokiviä, sekalaista tavaraa ja monia salaovia ja kirstuja avattavaksi. Matkalla voi kohdata myös erilaisia pulmia, kuten painolaatoilla avattavia ovia tai ansoja. Egyptissä voi varomaton sim saada päälleen vaikka muumion kirouksen, joten ihan kevein mielin ei kannata hautojakaan ryöstää.

Mukana tulee myös jonkin verran asusteita ynnä muuta siminluontikamaa, ja jokainen itseään kunnioittava aarteenmetsästäjä valitsee tietysti Indiana Jones -tyylisen asusteen hattua myöten.

Teknisellä puolella oli aluksi vähän häikkää omalla kohdallani. Yhteistyö ajurien tai jonkun muun jutun kanssa ei tuntunut ihan pelittävän ja peli pätki kurjasti. Grafiikka-asetuksissa tinkiminen ei auttanut, joten ajattelin vian olevan ohjelmistossa jota koneelle latautuu kaiken maailman päivitysten mukana. Lyhyen googlauksen jälkeen sain kuitenkin selville, että syypäänä on muokattu/lisätty sisältö, omalla kohdallani se merkkasi Maailmanluontityökalulla tekemääni kokeilunaapurustoa.

Kun poistin kaikki todisteet naapurustosta, alkoi peli rullaamaan mukavasti taas kerran. Kaiken kaikkiaan Maailmanmatkaaja on mukava lisäosa The Sims 3:n vierelle. Tekemistä riittää yllättävän paljon, ja uusien taitojen kanssa on mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista kivaa, kuten vaikka sitä vii... Nektaria...

Iso A suosittelee! Mutta paheksuu käytäntöä lukemattomista lisäosista! Tekisi mieli boikotoida EA:ta, mutta kun aina siihen samaan lankaan tulee taas langettua... Tehokkaita penteleitä...

http://fi.thesims3.com/game/ep1

Tämä miellytti:
matkakohteet mielenkiintoisia, paljon tekemistä, uusia taitoja

Tämä ärsytti:
pieni lisäys kartan muodossa teki pelaamisesta järkyttävän tökkivää

Tämä yllätti:
pieneltä vaikuttavassa lisäosassa on yllättävän paljon tehtävää

PELATTAVUUS: 8/10
+ tuttua Sims-klikkailua
+ helppoa ja hauskaa
+ paljon tehtävää
+ viin... nektaria!
– useamman simin lomailun junailu voi aiheuttaa hankaluuksia

JUONI: 6/10
+/– ei tässä simulaattorissa oikein juonta ole...
+ ...mutta erinäiset seikkailutehtävät ovat kivoja

GRAFIIKKA: 9/10
+/– riippuu pitkälti käyttäjän koneesta
– pieni huomaamaton lisäys voi sössiä kaiken

PELIN IDEA: 1/10
+ matkailu on kivaa, myös virtuaalisesti...
– ...mutta periaatteesta pitää iskeä EA:lle lisäosamiinus
– ja onhan tämä taas melko tuttua
– nytkin on jo tulossa uusi lisäosa kesäksi
– siinä tulee uusia ammatteja
– ja sitten kaivataan vielä lemmikkejä
– ja vuodenaikoja
– ja yliopistoa
– ja yöelämää
– ja...

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 8/10
+ kiitettävästi tekemistä
+ nektarinvalmistuksessa paljon varaa valinnalle ja luovuudelle
+ paljon hautoja ryöstettäväksi

Vancouver 2010

2010-03-06T06:38:00.000-08:00

Olympiakisat ovat jo ohi, mutta vielä on mahdollisuus paikata kansallisylpeyttä sekä vajavaista mitalisaldoa. SEGA:n lisenssipeli olympialaisista kattaa alppilajit, mäkihypyn, kolme kelkkailulajia, pikaluistelun, kaksi freestyle-hiihtolajia sekä kaksi lumilautailulajia.

Lajien kirjo ei siis ole kovin huikea, ja monet suomalaisille tutut lajit ovat jääneet rannalle. Vaikka 50 km hiihto näppäimiä hakaten voisi olla puuduttavaa, olisi hyvin esimerkiksi ampumahiihdosta voinut soveltaa lajin.

Pelin yleisilme on mukava, valoisa ja lajien ruutugrafiikat on tehty näyttämään aitojen kisalähetysten vastaavilta. Vaikka siinä mielessä peli tuntuu tv-lähetykseltä, ei olympiakisojen henki valitettavasti ole mukana.

Laskettelulajeina ovat naisten pujottelu sekä suurpujottelu, miesten super-G ja syöksylasku. Meno on melko selkeää, eikä kontrollien kanssa pitäisi olla ongelmia. Lähtölaskennan jälkeen ponkaistaan vauhtiin ja kiihdytetään näppäintä hakaten. Sitten ohjaillaan porttien läpi kyykistellen ja kaarrellen. Sen verran pelaajalle annetaan armoa, että diskaus tulee vasta viiden ohitetun portin jälkeen.

Oma suosikkini, ja lähinnä suomalaisten sydämiä oleva laji, mäkihyppy on hoidettu esimerkillisesti. Pelaaja istutetaan hyppytornin puomille, kuvakulma on hyppääjän silmistä. Sitten vain odotellaan valmentajan merkkiä tai katsotaan otolliset tuuliolosuhteet kisapaikan lipuista. Kun sopiva tuuli käy, pitää vain työntää vauhtia ja varautua hyppyyn. Kaikki komennot ennen varsinaista lentoa hoituvat samasta painikkeesta, joten pelattavuuskin on kohdallaan. Ilmassa tasapainoillaan, ja kun maankamara lähestyy läjäytetään yleispainikkeella vielä kunnon telemarkit loppuun.

Kelkkailu on lajeista vauhdikkain, ja sitä tarjoillaan kolmessa muodossa. Surullisenkuuluisaksi Vancouverissa muodostunut ohjaskelkkailu jalat edellä, kahden miehen rattikelkkailu sekä skeleton, jossa kiidetään pää menosuuntaan. Kaikki toimivat samalla mekaniikalla, alussa näpytetään vauhtia ja mutkissa ohjataan tarpeeksi ylös jotta vauhti kasvaa, mutta tarpeeksi lyhyen aikaa ettei kelkka kaadu.

Pikaluistelu on lajeista tylsin ja mielikuvituksettomin. Sen verran kyllä pitää kiittää ettei pitemmällä matkalla (1500m) vauhtia koko ajan hakata kuten 500 metrin matkalla, vaan painallukset ajoitetaan luistinten rytmiin.

Lumilauta- ja skicross ovat keskenään samanlaisia. Hiihtoversion alussa lykitään vauhtia, mitä lumilaudan kanssa ei toki tehdä, mutta rata on sama ja hyppyjen kanssa pitää olla tarkkana. Huonosti ajoitettu hyppy voi pilata koko kisan helposti.

Toista lumilautalajia edustaa paripujottelu jossa kierrellään ja kaarrellaan lippuja samalla kun voivotellaan vastustajan koko ajan kasvavaa etumatkaa. Muissakin lajeissa vaikeustasot vaihtelevat superhelposta suoraan mahdottomuuteen. Viimeinen sija ei kuitenkaan harmita kovin paljoa, sillä neljän osallistujan joukosta voi ylpeästi julistautua maailman neljänneksi parhaaksi.

Aivan oikein, joka lajissa kilpailijoita on vain neljä. Tämä latistaa tunnelmaa huomattavasti, eikä suuren urheilujuhlan tuntua ole lainkaan havaittavissa. Oikeita urheilijoitakaan ei löydy, kaikki ovat vain nimettömiä maansa edustajia.

Mutta jatketaan nyt vielä ja kerrotaan viimeisestäkin lajista, freestylehypyistä. Ensin yritetään saada oikea suunta, ajoittaa hyppy oikein ja seurata analogisauvoilla ruudun ohjeita. Temppu valitaan siis aivan aluksi ennen varsinaista suoritusta.

Lajien taso vaihtelee mäkihypyn mainiosta pikaluistelun kurjaan, ja naurettavan pieni kilpailijamäärä latistaa tunnelmaa. Jos tarjolla olisi jonkinlaista uramoodia, tai edes jotain palkintokaappia (mielikuvituksettomien Trophyjen/Achievementien lisäksi) olisi koukutus jopa mahdollinen. Peliä voi pelata samalla koneella neljä, samoin LAN:in ja netinkin kautta. Lajeja voi myös niputtaa isommiksi kisayhdistelmiksi.

Tavallisten lajien lisäksi on valittavana erilaisia haasteita, joissa tavoitteena on esimerkiksi huippuvauhti tai lumiukkojen läpi laskeminen pujotteluradalla.

Pienellä kehitystyöllä ja vaikkapa sillä uramoodilla SEGA:lla saattaisi olla käsissään erittäin hyvä peli, nyt se on ihan kiva kisalisenssipeli. Tätä peliä en suosittele kovan luokan pelaamiseen, vaan ennemminkin perheen tai kaveriporukan kanssa hupailuun.

www.olympicvideogames.com/vancouver2010

Tämä miellytti:
mäkihyppy

Tämä ärsytti:
vain neljä kilpailijaa, ei oikeita urheilijoita, ei uramoodia

Tämä yllätti:
urheilijoiden ja lajien pieni määrä

PELATTAVUUS: 8/10
+ hyvin selkeät kontrollit
+ ensimmäisellä persoonalla pelattaessa tunnelma kohoaa...
– ...muuten tunnelma on melko lattea

JUONI: 4/10
+/– olympiakisojen lisenssipeli...
– ...mutta se uramoodi olisi kiva

GRAFIIKKA: 9/10
+ hienoa on, vaan ei mitään mullistavaa

PELIN IDEA: 7/10
+ hyvät kontrollit ja vanhanaikainen näppäinten hakkaaminen on väistyvässä roolissa
– tarvittaisiin lisää lajeja

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 7/10
– pelimuotoja löytyy liian vähän
+ haasteet tuovat lisää tekemistä...
– ...jota ei sittenkään löydy kauheasti
+ moninpeli on plussaa

MAG

2010-02-21T10:24:00.000-08:00

Ensimmäisen persoonan sotapelejä on nähty ja koettu jo pitkään. Toinen maailmansota on väistymässä vihdoin taka-alalle, nyt soditaan lähitulevaisuudessa. Myös Massive Action Game -moninpeli seuraa uutta valtavirtaa, PS3-yksinoikeudella. Peli on myös lokalisoitu, ja suomen kielelle kääntäminen on kiitettävän onnistunutta.

MAG:ssa suurvalta-armeijoiden kustannukset ovat nousseet liian suuriksi, ja suurvallat tukeutuvat nyt yksityisiin palkka-armeijoihin jotka hoitavat ihmiskunnan sotimisen tarpeen.

Nyt pelaajan tulee valita yksi kolmesta: eurooppalainen Raven, joka hoitaa homman huippuvälineillä ja kovalla harjoittelulla, yhdysvaltalaisista veteraaneista koostuva Valor, joka tukeutuu kokemukseen, ja uusi tulokas S.V.E.R. jonka venäläisistä, kiinalaisista ja intialaisista koostuvat joukot ovat vasta nousemassa suurten kilpailijoittensa tasolle.

Jokainen joka ryhtyy haastamaan FPS-markkinoiden kovimmat nimet, tarvitsee jotain erikoista. Ihan kuin laitemarkkinoilla, peli tarvitsee "tappajasovelluksensa", ominaisuuden jonka takia kuluttaja haluaa kyseisen pelin.

MAG:n valttikortti on huikea pelaajamäärä. Kun kilpailijoiden isoimmat matsit ovat 18 pelaajaa jaettuna kahteen tiimiin, MAG:ssa pelaajia on 256. Siinä jos jossain on syy pelin ostamiseen!

Ensimmäisenä saattaa kuitenkin epäilys hiipiä mieleen. Jos verkkoyhteys pätkii jo 17 muun pelaajan kanssa, niin entä kun kanssa- ja vastapelaajia onkin kolmatta sataa? Kehittäjä Zipper Interactive keskittyi hyvän serverikannan rakentamiseen heti alusta, joten peli pyörii todella sujuvasti, eikä ruudunpäivityksen kanssa ole ongelmia.

Toinen mahdollinen ongelmakohta on se, että kun yhdellä kartalla juoksee samaan aikaan 256 pelaajaa, tuloksena voi olla vain täydellinen kaaos. MAG:iin on kuitenkin kehitetty toimiva ja yksinkertainen komentoketju.

Kaikki alkaa kahdeksan pelaajan ryhmistä, yksi pelaajista toimii ryhmänjohtajana. Neljä ryhmää muodostaa 32 pelaajan joukkueen, jota johtaa joukkueenjohtaja. Täydessä 128 pelaajan osastossa on neljä joukkuetta, ja koko osastoa johtaa osastonpäällikkö. Isoimmassa pelimuodossa kaksi 128 pelaajan osastoa sotivat vastakkain, ja homma pysyy yllättävän hyvin kasassa!

Eritasoiset johtajat voivat antaa komentoja helposti tavallisen pelaamisen ohella. Kohteiksi voi asettaa esimerkiksi tuhottavia (tai puolustettavia) bunkkereita, tykistöasemia ja tiesulkuja. Käskyjä ei ole pakko seurata, eikä sooloilusta rangaista, mutta käskyjen toteuttamisesta ja/tai edistämisestä palkitaan sen verran hyvin, ettei sooloilu kannata. Kohteen lähellä tehdyt tapot, lääkintätoimet ja korjaamiset kartuttavat kokemuspistesaldoa kaksinkerroin, kun mukaan liitetään käskybonus.

Kuten tuossa jo sanoinkin, peli palkitsee pelaajia valtavirran tapaan kokemuspistein. Näillä voikin sitten avata uusia aseita, kykyjä ja sotilasarvoja. Sotilasarvoissa ylentyminen avaa uusia asusteita, eikä johtotehtäviin pääse ennen tasoa 15. Ihan fiksua, että ensin pitää oppia mistä hommassa on kyse.

Muutenkin peli avautuu vaiheittain. Palkka-armeijan valinnan jälkeen pitää läpäistä harjoitusosio, sitten pääsee pienehköön (vaivaiset 64 pelaajaa) Tuhoamiseen (tuttu tappomatsi). Sitten kokemustasojen kertyessä avautuvat pelimuodot Sabotaasi ja Kaappaus. Sabotaasissa kaksi 32 pelaajan joukkuetta taistelee kolmen valloituspisteen hallinnasta kun taas Kaappauksessa 128 pelaajaa sotivat kahden sotilasajoneuvon hallinnasta. Viimeiseksi avautuvassa Hallinnassa täydet 256 pelaajaa sotivat kaikkiaan kahdeksasta valloituspisteestä.

Pääkohteiden seassa on erinäisiä pienempiä kohteita, kuten bunkkereita ja ilmatorjuntatykkejä, joiden tuhoaminen vaikeuttaa puolustajan toimintaa ja vähentää vastustajan ryhmänjohtajien mahdollisuuksia kutsua esimerkiksi tykistökeskityksiä ja muita apuja.

Itse pelituntuma ei ihan pärjää parhaille kilpailijoilleen, liikkeet tuntuvat vähän töksähtäviltä verrattuna parhaimmistoon ja tähtäyksessä on joskus hankaluuksia, mutta toimeen tullaan silti mainiosti. Aseetkin ovat ihan hyviä, vaikka asevalikoima on mielikuvitukseton ja keksittyjen aseiden sekaan on otettu useita oikeiden aseiden kopioita. Se mikä haittaa, on se että vihollinen on liian kestävä, ja vanha kunnon "lipas per vihollinen"-meininki jyllää. Jenkkien Humveekin kestää noin puolen tusinaa singonosumaa.

Toiseksi kun kerran on lähdetty näin suuren mittakaavan sotimiseen, olisi kiva saada mukaan kunnolla ajoneuvoja, helikoptereita ynnä muuta. Pari joukkojenkuljetusautoa ei ihan tyydytä. Olisi hienoa nähdä vaikkapa 256 pelaajan Battlefield, siinä vasta olisi kunnolla ajoneuvomeininkiä!

Ja vaikka surullista se onkin, 256 pelaajan joukosta löytyy aina joku jonka mielestä omien tappaminen on kivaa. Tämän ilmiön esiintyessä on harmillista että tahallisen teamkillaamisen rangaistukset ovat vähäiset, ja pelaajan potkiminen ulos serveriltä on hankalaa, äänestyksen pelaajan poistamisesta voi aloittaa vain joku ryhmänjohtajista.

Vaikka monin paikoin MAG ei ole yhtä tasokas kuin parhaat kilpailijansa on sen huikea pelaajamäärä ehdotonta plussaa. Toivottavasti ideaa kehitetään pidemmälle, ja saamme useita kovan luokan Massiivisia ToimintaPelejä!

www.mag.com

Tämä miellytti:
256 pelaajaa, kilpailijat eivät pääse edes lähelle! nettiyhteys ei pätki, tekstit suomeksi

Tämä ärsytti:
pelituntuma ei kaikkein sulavin, arsenaali vähäinen, joskus pelin löytäminen toivottoman hankalaa

Tämä yllätti:
vain muutama ajoneuvo, helikopterien akuutti puute

PELATTAVUUS: 8/10
+ 256 pelaajaa
+ kentät laajoja
– vähän aseita
– tuntuma on kulmikas
+ suomennettu

JUONI: 6/10
+/– ei mitään maata mullistavaa, mutta moninpeli ei kummempaa kaipaakaan

GRAFIIKKA: 8/10
+ onhan se teräväpiirtoa...
– ...mutta parempaan on totuttu

PELIN IDEA: 8/10
+ 256 pelaajaa
– jos keksitään omia aseita, ainakin itse jättäisin oikeat aseet taakse

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 9/10
+ pelimuotoja löytyy
+ kokemuspisteiden kerääminen ja hahmonmuokkaus koukuttavat

FIFA 10 (arvostelu)

2010-01-31T09:33:00.000-08:00

Elokuussa kirjoittamassani ennakossa ylistin FIFA 10:ä hypetyksen lumoissa. Nyt kun olen jonkin aikaa pelaillut pelin lopullista versiota, olen lievästi pettynyt.

Totta kai, 360° ohjaus, sekä monet muut ominaisuudet ovat tehneet pelistä todella sulavan ja realistisen, mutta jotenkin pelaamisen fiilis ei ole kohdallaan. Ongelmat alkavat jo heti aloituksesta. Pelin musiikkiraita on mielestäni harvinaisen sekava, eikä jalkapallotunnelma välity niiden kautta vähääkään.

Selostuksessakin on parantamisen varaa, kommentit eivät ole kovin kummoisia, ja tulevat lisäksi myöhässä. Toisinaan selostajilla ei ole harmainta aavistusta mitä pelaaja oikeasti yritti, vaan kommentoivat jotain ihan muuta. Toki samoja ongelmia on NHL 10:ssäkin, mutta sillä puolella ollaan silti valovuoden verran edellä...

Ja vaikka uusi ja hieno ohjaussysteemi kuinka avaisi mahdollisuuksia, tuntuma on todella kaukainen, ja ruudulle komennot välittyvät riipivän hitaasti. Puolustuspeli on sanalla sanoen mahdotonta, sillä puolustaja vastaa hyökkääjän liikkeisiin auttamattoman hitaasti. Nopeissa tilanteissa pelaajan vaihtaminen sulavasti ja järkevästi olisi välttämätöntä, mutta peli valitsee aina juuri sen väärän pelaajan, joka hänkin tottelee harvinaisen hitaasti.

Ero on järkyttävä, jos kokeilee NHL 10:ä sekä FIFA 10:ä ja vertaa ohjaamisen nopeutta. Ero on kuin F1-autolla ja rekalla joka kuljettaa 20 tonnin kuormaa jäällä... Varsinkin jos pelaa tekoälyä vastaan, menee homma mahdottomuuksiin, tekoäly kun pystyy ohjaamaan pelaajiaan huomattavasti terävämmin.

Monille pelin moninpeliominaisuudet ovat tärkeitä. Muutaman kokeilukerran jälkeen tajusin jättää leikin sikseen. Kuvittelepa ohjaavasi sitä rekkaa 20 tonnin kuormassa pitkin sitä jäätä, mutta radio-ohjauksella joka toimii puolen sekunnin viiveellä... Se ei sisälly käsitykseeni hauskasta ja mielekkäästä pelaamistuokiosta.

Viime vuosina vakio-ominaisuuksien joukkoon noussut Be-a-Pro -pelimuoto on oma suosikkini, joten odotin innolla sen kokeilemista. Aloitus on looginen, luodaan oma Virtual Pro, valitaan joukkue, ja hypätään kentälle. Aivan heti ei kuitenkaan pääse Real Madridin aloituskokoonpanoon, vaan ura alkaa reservijoukkueen riveissä. Kun on niittänyt tarpeeksi mainetta ja kunniaa, pääsee joukkueen ykkösnyrkkiin, ja myöhemmin jopa maajoukkueeseen edustamaan isänmaataan.

Pääpiirteittäin Be-a-Pro sujuu hyvin, joskin valmentaja on melko epäreilu antaessaan arviotaan pelaajan suorituksesta kentällä. Pelaajan odotetaan suoriutuvan täydellisesti kaikesta, ja mikäli virhe tapahtuu, siitä rangaistaan tuntuvasti. Tämän lisäksi pelaajan kehittyminen on melko epäselvää. Kyvyt kohenevat suorittamalla erilaisia pienhaasteita otteluiden aikana, kuten "ohita 200 pelaajaa kikkailemalla", tai "voita 50 pääpalloa". Se kuulostaa hyvältä lisältä perinteiseen kehittymiseen, jos se perinteinen kehittyminen vain olisi mukana pelissä...

Tietysti voit ostaa suoritusbuusteja FIFA Storesta pikkurahalla. "Ostamalla tämän suoritusbuustin voit nostaa Virtual Prosi laukomistaidon tasolle 85, vain 75 sentillä!" Tässäkö on vastaus kaikkiin ongelmiini? Siis ei herranen aika... Erään suuren tamperelaispuhujan sanoin: "Ei kyllä taas huvita oikein yhtään mikään..."

Vaikka pelikokemus onkin melko huono, graafisella puolella mennään vuosi vuodelta parempaan suuntaan. Pelaajat tunnistaa kasvojen perusteella aidoiksi esikuvikseen, ja yleisökin näyttää aidommalta kuin koskaan. Myös itse pallopelin äänimaailma on hyvin kohdallaan.

Ennakosta löytyy enemmän yksityiskohtia esim. uudistuksista, tässä olen keskittynyt enemmänkin itse pelikokemukseen (ja siitä valittamiseen). Monet arvostelut kehuvat FIFA 10:ä, ja itsekin pidän uudistuksia toimivina ja tarpeellisina, mutta niin moni muu asia on vinksallaan, etten vain jättää niitä sikseen.

Jos minulta kysytään, FIFA 10 on pettymys. Vaikka kyseessä ei ole erityisen huono peli, en lähde tätä erityisesti suosittelemaankaan. Toisaalta pelin kilpailija, Pro Evolution Soccer ei ole lähelläkään tätä tasoa. Jos siis tarvitset uutta jalkkispeliä, osta FIFA 10, ja varo halpaa kopiota.

www.fifa.easports.com

Tämä miellytti:
uudistukset, melko toimiva Be-a-Pro, yleisö on hyvin mukana

Tämä ärsytti:
vaikka pelituntuma on saanut mahtavan uudistuksen, se on auttamattoman hidasta, netissä hitaus on suorastaan kauheaa, EA:n pienrahastus, tunnelma ei kohdallaan

Tämä yllätti:
kaikki ne uudistukset, kaikki se hype, mutta silti homma kaatuu pariin pikku mokaan?

PELATTAVUUS: 8/10
+ uudistukset
+ liikkumisen vapaus ja sulavuus
– tottelee hitaasti
– sekavat musiikit pilaavat tunnelman

JUONI: 5/10
+/– urheilupeli

GRAFIIKKA: 10/10
+ mitä siihen lisäämään, nyt kun yleisökin on saanut tarvitsemansa huomion

PELIN IDEA: 8/10
– joka vuosi uusi FIFA, sen lisäksi EM- ja MM-erikoisjulkaisut
+ hyvä tapa kehittää peliä aina vain paremmaksi

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 7/10
+ pelimuotoja löytyy
– maistuu yllättävän nopeasti puulta

Tulos ja tase

2010-01-27T10:27:00.000-08:00

Taas yksi vuosi bloginpitoa takana, 39 uutta arvostelua, neljä kyselyä sekä kolme pääkirjoitusta niiden kirjoitushetkien tuloksena. Ja näyttää siltä että alkuvuosi 2010 on tuomassa vielä lisää arvosteltavaa heti vuoden alkajaisiksi!

Edellisen vuoden tammikuun jälkeen blogissa on vieraillut 32.000 kävijää, nostaen kokonaissaldon 49.000 kävijään. Tästä kiitänkin mitä suurimmin Sinua! Sinua joka tälläkin hetkellä luet näitä sanoja! Ja juuri Sinua vartenhan tämä blogi on alunperin perustettukin! Teidän kommenttinne lisäksi osoittavat, etten kirjoita näitä arvosteluja vain itselleni! Kyselytkin keräsivät huikeat 534 ääntä, kiitokset myös äänestämisestä!

Siis vielä suurkiitokset Sinulle ja erinomaista pelivuotta 2010!

Ratchet & Clank: A Crack in Time

2010-01-23T06:23:00.000-08:00

Insomniacin huippusuosittu Ratchet & Clank -sarja on päässyt laskutavasta riippuen joko seitsemänteen tai kahdeksanteen osaansa. Sanotaan kahdeksas, vaikka en viidentenä julkaistua PSP-peli Size Mattersia (eri studion tuotos) samassa arvossa muiden osien kanssa pidäkään.

Ratchetin uskollinen robottiapuri Clank kaapattiin sarjan PS3-debyytin, Tools of Destructionin lopussa ja seuranneessa osassa, Quest for Bootyssa, Ratchet sai selville ystävänsä olinpaikan. Tästä vastuussa on paluun tekevä, kolmososasta tuttu tohtori Nefarious, ja sankarimme lähtee matkalle universumin halki pelastaakseen ystävänsä.

Clankin pelastaminen ei ole Ratchetin ainoa päänvaiva. Nyt ollaan myös selvittämässä, miksi Ratchet on ainoa lombax-lajin edustaja. Asiaa selvitettiin jo ToD:ssa, mutta kunnollisia vastauksia on luvassa vasta nyt.

Mysteeriset zonit toivat Clankin tri Nefarioukselle, joka tarvitsee Clankin pään sisältä löytyvää avainta Suureen Kelloon, jolla hän aikoo siirtää aikaa taaksepäin ja kääntää kaikkien pahisten häviöt voitoiksi. Clank onnistuu kuitenkin pakenemaan ja saa selville, että hänen kohtalonsa onkin läheisesti sidottu Suureen Kelloon.

Clank tapaa Sigmundin, Kellossa työskentelevän robotin, joka kertoo Clankille miten hän liittyy Kelloon, ja opettaa hänet suoriutumaan aikapuzzleista, jotka toimivat ACiT:n ongelmanratkontaosuuksina. Näissä pulmissa Clank voi monistaa itsensä aika-alustoilla, ja päästä käsiksi useaan paikkaan samaan aikaan avatakseen ovia.

Clankin ratkoessa pulmia aikaa manipuloimalla, Ratchet ratkoo pulmia aina vain mielikuvituksellisimmilla aseilla. Vai mitä olet mieltä Mökämörssäristä, joka on geenimanipuloitu otus, joka päästää ilmoille järisyttävän kovan soidinkutsun, joka tekee selvää isommastakin vihollisjoukosta? Monien muiden uusien aseiden lisäksi, ToD:sta tuttu Groovitron-hanska tekee paluun. Mikä onkaan kätevämpää, kuin heittää diskopallo vihulaisten keskelle, ja katsoa kuinka jo valmiiksi hauskat ja mielikuvitukselliset viholliset pistävät jalalla koreasti?

Jo kakkososasta lähtien aseet ovat kehittyneet käytettäessä, mutta nelososassa tuotiin mahdollisuus muokata aseita, esimerkiksi ampumaan nopeammin, tai jäädyttämään viholliset. Aseiden muokkaaminen ei kuitenkaan säilynyt, sillä se uhrasi valmiiksi suunniteltujen aseiden uniikkiuden ja alkuperäisyyden. Nyt idea on tuotu takaisin ilman näitä haittavaikutuksia. Valmiiksi suunniteltujen aseiden lisäksi pelaaja saa käsiinsä kolme viritysasetta (pistooli, pommihanska sekä haulikko), joiden ominaisuuksia voi muokata viritysmoduuleilla.

Tämä luokin aasinsillan keräiltäviin esineisiin, joita pelisarjassa on aina ollut. Kentistä löytyvät kultapultit, zonit tai viritysmoduulit avaavat ekstroja ja parantavat välineiden ominaisuuksia.

Peliin on tehty suuremman luokan uudistuksia, joita odotettiin jo Tools of Destructioniin. Ensinnäkin matkaaminen planeettojen välillä on nyt täysin vapaata. Avaruudessa kruisaillessa voi suorittaa lisätehtäviä, räjäytellä vihollisia, tutkia kuita keräiltävien esineiden muodossa, tai vain kuunnella radiota. Tarinaa eteenpäin vievien planeettojen ympäriltä löytyvät kuut ovat erinomainen paikka kerätä aiemmin mainittuja esineitä, mutta planeetatkin ovat toki tutkimisen arvoisia.

Mutta tutkimisen ja taistelun ohella tarina ja juonen kuljettaminen ovat olleet tärkeä juttu pelisarjassa. A Crack in Timessa, Future-trilogian päättäjässä, tarina on vieläkin keskeisemmässä osassa, ja mukaan mahtuu uusia liittolaisia, vanhoja vihamiehiä, selvitettyjä mysteerejä, juonenkäänteitä sekä tuttuun tapaan, paljon huumoria.

R&C-sarjan huumori on esillä kaikilla osa-alueilla, aseissa, hahmoissa, vihollisten puheissa, kentissä, välivideoissa, jopa lopputekstien aikana ja jälkeen. Osa vitseistä katoaa suomenkielisessä dubbauksessa, mutta lokalisoitu ääninäyttely on paljon parempaa kuin ToD:ssa, ajoittain todella hyvää. Plussaa siitä, sillä pelaaminen helpottuu pienemmille, mutta vanhemmillekin pelaajille suunnattuja vitsejä löytyy.

Ratchet & Clank: A Crack in Time on kaikin puolin erinomainen jatko aiemmille osille, erinomainen päätös Future-trilogialle, ja jos kyseessä on koko sarjan päätösosa, erinomainen lopetus erinomaiselle pelisarjalle. Ehdottomasti ostamisen arvoinen peli! Jatka samaan malliin Insomniac!

www.ratchetandclank.com

Tämä miellytti:
uudistuksia, huumoria, hieno tarina

Tämä ärsytti:
uusi piirrosmainen ilme räjähdyksissä ei vastaa välivideoissa näkyvien räjähdysten näyttävyyttä (ei siltikään kovin iso juttu)

Tämä yllätti:
jälleenpelattavuus todellakin kohdallaan, dubbaus erinomaista

PELATTAVUUS: 10/10
+ hyvät tutut kontrollit
+ uudet pelilliset ominaisuudet
+ Ratchet hoitaa räjäyttelyn...
+ ...Clank hoitaa aivotyön

JUONI: 10/10
+ mysteerit selviävät
+ huumori yhä kohdallaan
+ erinomaista tarinankerrontaa
+ hieno päätös trilogialle, jättää mahdollisuuden jatkolle

GRAFIIKKA: 10/10
+ erinomaisen upeaa lähes kaikin puolin...
– ...piirrostyyliset räjähdykset eivät sytytä
+ välianimaatiot todella upeita

PELIN IDEA: 8/10
– jatko-osan jatko-osan jatko-osa
– jotkut ideat olisivat voineet olla jo edeltäneissä peleissä
+ todella mielikuvituksellista kaikin puolin

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 10/10
+ sopivan pituinen tarina
+ keräiltävät esineet, skill pointit sekä trophyt
+ uudelleenpelattavuus pidetty suuressa arvossa

The Sims 3: Ympäristöjen luonti (Beta)

2010-01-14T07:45:00.000-08:00

Yksi suuri osa Sims-pelisarjaa, ovat laajat luomismahdollisuudet. Pelaajat pääsevät luomaan omat pelihahmonsa, talonsa ulkoa ja sisältä ja nyt ympäristöjen luominenkin on mahdollista.

Maailmanluontityökalu on ladattavissa The Sims 3:n nettisivuilta, kokoa paketilla on 156 megatavua. Ohjelmasta on tehty melko mukava käyttää. Ensinnäkin se avautuu tavallisena ikkunana, joten muiden ohjelmien samanaikainen käyttö on helppoa.

(Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Ympäristön luonti aloitetaan valitsemalla karttapohja. Täysin tasaisten pohjien lisäksi mukana on myös joitain valmiita pohjia. Vaikka valitsisi valmiin karttapohjan, voi maastoa muokata erilaisilla yksinkertaisilla työkaluilla. Tavalliseen tapaan työkalut pitävät sisällään vuori- ja laakso -tyyppisiä toimintoja. Työkalun vaikutusalueen kokoa, voimaa ja vähenemistä muokkaamalla saa aikaan yllättävänkin tarkkaa jälkeä, joskin toimintaa haittaa ruudunpäivityksen tökkiminen.

Kun pinnanmuodot on saatu kohdalleen, pääsee maaston tekstuuria muuttamaan. Nyt valinnoissa ovat koko, läpinäkyvyys ja väheneminen. Hiekkarantojen ja kallioiden "maalaaminen" on helppoa valmiiksi luoduilla tekstuureilla, mutta vaativampi käyttäjä voi luoda tai tuoda omia maastopintoja editoriin. Kuvien pitää vain olla joko .tga tai .dds -muodossa, ja koko pitää olla toisen potenssi. Maksimikoko on 1024x1024 pikseliä kun resoluutio on 72 pikseliä per tuuma. (Tarkkaa puuhaa se modaus...)

Tämän jälkeen on vuorossa pelillisten elementtien vuoro. Teiden sijoittelu on helppoa siihen saakka, kunnes pitäisi lisätä mutkia tai mikä pahinta, risteyksiä! Ei ladattava ohjekaan paljoa asiaa valaissut... Tonttien lisääminen on jotakuinkin helppoa, valitsemaan pääsee haluaako tontista yhteisö- vai asuintontin, sekä minkä arvoinen tontti on. Asuintalotkin voi rakentaa valmiiksi Muokkaa pelissä -toiminnolla.

Perustavanlaatuisen infrastruktuurin ollessa kunnossa, voi keskittyä yksityiskohtiin. Rannalle voi sijoittaa aaltoja, veteen purjeveneitä, tai taivaalle pilviä, erilaisia vaihtoehtoja on useita.

Kun kaikki näyttää hienolta, ja lähiö on valmis vastaanottamaan asukkeja, alkaa ympäristön siirto-operaatio. Ladattavan ohjeen opastuksia seuraamalla sain lähiöni peliin, vielä ihan toimivanakin. Mutta koska yhteisöllisyys on suuri osa peliä, pitäisi ympäristön jakamisenkin toimia. No, ohjeiden avulla pääsin ihan loppuvaiheille, mutta nettiominaisuuksia hallinnoivassa käynnistyssovelluksessa vastaan tuli mystinen verkkovirhe.

Mitenköhän siitäkin pääsee yli, tiedä häntä, mutta Suurta Tuomiota en lähde luontityökalulle vielä antamaan. Kaikenlaisen modauksen kanssa vastaan tulee aina järkyttävän paljon selittämättömiä esteitä ja herjauksia, joista pääsee loppujen lopuksi yli, kunhan vain jaksaa yrittää. Toinen syy on se, että työkalu on beta-asteella, eivätkä EA:n lopullisetkaan tuotteet läheskään aina toimi. Siis vielä kehittelyasteella olevasta tuotteesta ei uskalla sanoa vielä paljoakaan bugien ja muiden mokien osalta.

Pelille kuten The Sims 3, yhteisöllisyys ja itse tehty sisältö ovat tärkeitä asioita. Siksi Ympäristöjen luonti -työkalu on jokaiselle Sims-fanille vähintään kokeilemisen arvoinen lisäys peliin. Vaikka ruudunpäivitys tökkii ja valikkojen avautumisessa kestääkin hetki, pienellä vaivannäöllä saa aikaan oikein hienojakin naapurustoja.

http://www.thesims3.com/game/tools/world

Tämä miellytti:
perustoiminnot helppokäyttöisiä ja tehokkaita

Tämä ärsytti:
tökkii ja hidastelee (beta), jotkin keskeisetkin toiminnot vailla ohjeistusta

Tämä yllätti:
työkalun monipuolisuus ja syvyys

NHL 10

2010-01-07T10:50:00.000-08:00

Monet kritisoivat EA:ta rahastuksesta. Tätä tapahtuu mm. vuosittain julkaistavien urheilupelisarjojen muodossa. Monet miettivät, miksi pitäisi ostaa uusi versio, sillä eihän siihen paljoa uudistuksia ole varmaankaan saatu.

Useimmiten muutokset eivät olekaan kovin dramaattisia, mutta uuden vuosikymmenen kunniaksi EA Canada on tuonut kiekkokaukaloon muutamia suuria uudistuksia.

Nyt "pitkä päätyyn ja perään"-taktiikka voi johtaa hyvään tilanteeseen, koska nyt vastapelaajan voi sitoa laitaan, jolloin tiimikaveri voi käydä kalastelemaan kiekkoa laitakahinasta. Syöttämiseen on tuotu täysi vapaus, avustavan syötöntähtäyksen sijasta. Nyt voit syöttää laidan kautta, maalin takaa, ihan miten lystäät. Harhasyöttöjen määrä on korkea alussa, mutta kun oppii miettimään syöttöjään, alkaa maalipaikkoja syntyä.

Tämän vuoden teemaa "Prove You're Tough Enough", "todista olevasi tarpeeksi kova" tuodaan esille monella tapaa. Kovalla taklauspelillä voi pelotella vastustajaa, ja vihellyksen jälkeinen härnäys tai tappelu pistää vastustajan taktiikat sekaisin, jolloin ykkösketju voi kerätä kovistelun palkkiot. Tappeluiden tunnelmaa on kohennettu tuomalla välienselvittelyt ensimmäiseen persoonaan, nyt pääset näkemään miltä tuntuisi olla oikeassa NHL-tappelussa.

Tunnelmasta puheen ollen, pitkään sarjan kompastuskivenä ollutta yleisöä on paranneltu. Katsojat näyttävät aidommilta, eläytyvät paremmin kentän tapahtumiin, jotkut hakkaavat pleksiä ja playoffien tunnelmissa katsojat heiluttavat pyyhkeitä.

Selostuskin on erinomaista, joskin joidenkin uusien ominaisuuksien kohdalla selostajat eivät aina ymmärrä mitä oikeasti tapahtui. Esimerkkinä tästä, maalivahdit ovat saaneet 250 uutta animaatiota, ja osaavat nyt mm. huitaista kiekon takaansa ilmasta pois. Vaikka maalivahti ei osuisikaan kiekkoon, selostajat muistavat kehua maalivahdin mahtipelastusta. Myös rutiinitorjunnat saavat ylisanaisia kommentteja.

Viime vuonna NHL-pelisarjaan tullut Be a Pro-pelimuoto on kokenut joitain uudistuksia, varsinkin maalivahdin kontrolleissa. Mutta vasta Be a Pro:ssa rahastus pääsee täyteen vauhtiinsa. Pelaajalleen voi näet ostaa pikkurahalla (euron paikkeilla) parempia varusteita ja tehosteita. Onneksi kyseiset asiat voi myös ansaita pelaamalla, sillä pelin arvon voi vaikka tuplata lisäostoilla.

Enemmän huomiota on kuitenkin kerännyt Be a GM -pelimuoto, jossa pelaaja pääsee NHL-joukkueen toimitusjohtajaksi. Uusien pelimuotojen joukossa on myös Battle for the Cup, jossa pääsee pelaamaan ja säätämään Stanley Cup -finaalisarjan. Myös erinäisiä nettipeliominaisuuksia löytyy, 1 vs. 1:stä aina kokonaisten joukkueiden keskinäisiin otteluihin EASHL-jääkiekkoliigassa. Nyt pääsee myös pelaamaan kokonaisen kauden SM-liigassa, tai muussa Euroopan suurliigassa.

Vaikka uudistuksia on, niin vanhoja mokiakin löytyy. Jo NHL 07:n aikoina uuden fysiikkasysteemin myötä korjatuksi luvattu kiekon lapaanliimautuminen kummittelee tänäkin päivänä NHL 10:ssä. Vaikka kiekonkäsittely näyttää jo melko aidolta, kun kiekko vaihtaa omistajaa, se tuppaa töksähtämään uuden pelaajan haltuun, etenkin maalivahtien kohdalla. Myös syöttely ja laukominen uhmaavat ajoittain fysiikan lakeja. Mailan liike ei aina vastaa kiekon lähtösuuntaa, joskus suunnat ovat jopa päinvastaiset.

Fysiikkamoottorin toiminta on joskus taklauksissakin melko omaperäistä, ja pieni tuuppaus heittää pelaajan pyörimään pitkin jäänpintaa. Itse unelmoin päivästä, jolloin NHL-pelin kaikki toiminnot tulisivat suoraan toimivasta fysiikkamoottorista. Kiekkoa pitäisi oikeasti liikuttaa mailalla, eikä se voisi kulkea lavan läpi. Myös pelaajat ja maalitolpat olisivat kiinteitä esineitä, eikä niiden läpi voisi työntää (ainakaan sääntöjen puitteissa) mailaa tai ruumiinosia.

Pohjimmainen totuus kuitenkin on, että EA:n NHL-pelisarja on erinomainen urheilupeli, etenkin verrattuna "kilpailijaansa" NHL 2K-sarjaan. Sarjojen uusimpia osia ei voi edes verrata, sillä NHL 2K10 tuo vasta nyt uudistuksia, jotka ovat EA:n sarjassa jo ikivanhoja, eikä suostu luopumaan menneiden aikojen jäämistä, kuten spurttipainikkeesta...

NHL 10 on kaikille jääkiekon ystäville suositeltava peli, jonka pienet hiomattomuudet unohtuvat helposti huippuominaisuuksien varjoon. Ja muista, varo halpaa kopiota!

www.nhl10.fi

Tämä miellytti:

uudistuksia, sulavaa liikettä ja paljon pelitiloja

Tämä ärsytti:

muutama vanha bugi ja uusia pikkukömmähdyksiä

Tämä yllätti:

uusilla ominaisuuksilla paljonkin merkitystä

PELATTAVUUS: 9/10

+ sulava liikkuminen...

– ...joskin maalivahdit töksähtelevät ajoittain

+ hyvät kontrollit

+ paljon pelitiloja

JUONI: 5/10

+/– urheilupeli...

GRAFIIKKA: 9/10

+ grafiikan taso on uskomaton...

– ...kunnes vilkaisee katsomoon, joka on auttamatta jäljessä muuta tasoa

PELIN IDEA: 8/10

+ paljon merkittäviä sekä pieniä uudistuksia

– 18. osa pelisarjassa...

+ ...tarkoittaa sitä, että kehitystyötä tapahtuu

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 8/10

+ paljon pelitiloja, liigoja

+ urheilupeli ei vanhene kovinkaan nopeasti...

– ...kunnes ensi vuonna tulee uusi osa

Peliarvostelu.com

2010-01-04T07:48:00.000-08:00

Uuden vuoden kunniaksi blogini osoite on nyt yksinkertaisesti peliarvostelu.com aiemman .blogspot-osoitteen sijaan. Myös vanha osoite ja linkit toimivat edelleen.

Sähköpostiosoitteeni on iso.a@peliarvostelu.com Voit laittaa palautetta ja kommentteja suoraan sivustolle tai sähköpostiini.

Shattered Horizon

2009-12-31T03:22:00.000-08:00

Pohtiessani pelialan lamakautta, mainitsin että taantuma voi olla indie-pelitalolle mainio paikka päästä markkinoille. Juuri tästä erittäin hyvänä esimerkkinä toimii suomalaisen Futuremarkin uudella idealla varustettu PC:lle tehty FPS-räiskintä Shattered Horizon.

Neljänkymmenen vuoden kuluttua ihmiskunta on valloittanut Kuun. Kaivosyhtiöt keräävät huikeita voittoja, kunnes massiivinen kaivosonnettomuus sotkee kaiken. Miljardeja tonneja kiviainesta lentää räjähdyksessä Maan kiertoradalle, ja jälkijäristykset uhkaavat repiä Kuun kokonaisuudessaan. Kuun palaset asettuvat Maan ympärille, ja niiden muodostelma saa nimen The Arc, Kaari.

Maata kiertävä kiviaines estää lennot avaruuteen jääneiden pelastamiseksi. Kansainvälisen Avaruusjärjestön, ISA:n astronautit ja tiedemiehet, jotka jäivät loukkuun Kansainväliselle Avaruusasemalle saavat tehtävän vangita katastrofista vastuussa olevat. Kuun Kaivosyhtiö MMC ei kuitenkaan aio luovuttaa taistelutta, jolloin osapuolet ajautuvat aseelliseen konfliktiin.

Shattered Horizon on nettimoninpeli, jossa pelaajat pääsevät sotimaan avaruuden painottomassa tyhjiössä. Maksimipelaajamäärä on 32, joskin peli kärsii vielä melko vähäisistä pelaajamääristä. Pelissä on tähän mennessä neljä kenttää, mutta uusia (ilmaisia, kiitos Futuremark!!!) kenttiä on tulossa.

Ensimmäinen pelikerta menee ihmetellessä liikkumisen vapautta. Rakettireppu mahdollistaa täydellisen vapauden, ja sanat kuten ylös, alas tai katto ja lattia menettävät merkityksensä. Muutaman kerran jälkeen oppii hyödyntämään kaikkia ominaisuuksia, mitä painottomuus tarjoaa, ja avaruuskruisailusta tulee kuin toinen luonto.

Sotapeli tarvitsee tietysti myös aseita, SH:ssa näitä on vain yksi. Melko tavallisen näköinen rynnäkkökivääri on kuitenkin monipuolisempi kuin uskoisikaan. Tavallisen sarjatulen lisäksi, ase kykenee ampumaan myös kymmenen ammuksen purskeita, jolloin ase muuttuu kiikarikivääriksi. Leijuessa ympäriinsä on varsin vaikea tähdätä kiikaritähtäimen kanssa, joten pelaaja voi laskeutua mille pinnalle tahansa, miten päin tahansa.

Mutta ei siinä vielä kaikki, kiväärikranaattivalikoimasta löytyy jääkranaatti joka muodostaa hyytävän sumuverhon näkösuojaksi, painekranaatti jonka paineaallolla voi räjäyttää viholliset pois suojasta, ja viimeisenä EMP-kranaatti joka hetkellisesti lamauttaa vihollisen sähköiset aputoiminnot, tehden kohteesta varsin avuttoman.

Melko pian huomaa, että kohteeseen osuminen on varsin hankalaa painottomuudessa, joten on varsin harmillista, ettei rynnäkkökivääri ole kovinkaan tehokas. Vastustajaan saa upottaa lippaallisenkin luoteja tekemättä mitään lopullista. Tässä huomaakin kokeneen ja kokemattoman pelaajan eron, sillä aseen ollessa tehoton vartaloon ammuttaessa, osuma kypärään (etenkin visiiriin) tai selässä olevaan happisäiliöön tekee selvää jälkeä kerralla.

Tieteeseen tukeutuvat varmaan miettivät tässä vaiheessa, miten mykkää peliä jaksaa pelata, eihän ääni kulje tyhjiössä! Tätä varten astronauttien puvut on varustettu äänisimulaattorilla, joka luo jäljitelmät ympärillä syntyvistä äänistä. EMP-kranaatti siis tekee vihollisesta myös kuuron, kätevää eikö totta?

Shattered Horizon on hienolla uudella idealla varustettu räiskintäpeli, graafisella puolella upea, joskin pelillisesti vähän keskeneräinen. Kunhan peliin saadaan lisää kenttiä, pelaajia, ja muitakin päivityksiä, niin kyseessä on ehdottomasti ostamisen arvoinen peli, hintakin on vain 19,95 €! Huomio, peli on vain Vistalle sekä Windows 7:lle, DirectX 10 pakollinen.

www.shatteredhorizon.com

Tämä miellytti:

liikkumisen vapaus, näyttävä

Tämä ärsytti:

pelaajamäärä melko alhainen, vähän vielä keskeneräiseltä tuntuva

Tämä yllätti:

suomalainen osaaminen on ollut liian hyvin piilossa!

PELATTAVUUS: 9/10

+ tutut kontrollit

++ liikkumisen vapaus

+ kentät hienoja, lisää tulossa

JUONI: 7/10

+ ihan hieno taustatarina...

– ...jää taustalle merkityksettömänä

GRAFIIKKA: 9/10

+ erittäin näyttävät maisemat

– vaatii koneelta paljon

PELIN IDEA: 10/10

+ erinomainen uusi idea räiskintäpeliin

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 8/10

+ kunhan saadaan lisää kenttiä ja pelaajia, jaksaa peliä pelata pitkäänkin...

– ...mutta siihen asti sisältö jää valitettavan vähäiseksi

Matkalla ahdinkoon?

2009-12-30T03:19:00.000-08:00

Talouden lamakausi ei tuntunut vaikuttaneen pelialaan lähes millään tavalla. Huippupelejä tuli koko ajan uusia, ja kaikilla oli kivaa. Tämä saattoi kuitenkin johtua vain siitä, että kaikki senhetkiset peliprojektit oli aloitettu ennen tietoakaan lamasta.

Nyt kun nuo pelit ovatkin jo markkinoilla, alkaa ongelmia ilmetä. Uusien pelien myyntiluvut eivät vastaakaan odotuksia, eikä raha riitä uuteen huippuprojektiin. Näin on käynyt muun muassa Electronic Artsilla. Esimerkkeinä kohtuullisesti menestynyt Mirror's Edge, joka ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta, ja totaalisesti flopannut Lord of the Rings: Conquest. Jälkimmäisestä vastuussa olevasta EA:n omistamasta Pandemicista potkitaankin pois noin 200 työntekijää, loput sulautetaan EA:n Los Angelesin studiolle.

Vuosi 2010 voi vielä tuoda "hyvien aikojen" pelejä markkinoille, kun taas 2011 on jo todennäköisesti hiljaista aikaa. Peliala ei voi kuitenkaan vain pysähtyä vuodeksi, rahaa pitää saada jatkuvasti. Kun huippuprojekteihin ei ole enää varaa, mitä tehdä?

Tässä EA toimii hyvänä esimerkkinä. Electronic Arts on tunnettu tutuista ja turvallisista vuosittaisista urheilupelisarjoista, ja juuri tämä onkin keino selvitä vaikeista ajoista. EA ei siis ota riskejä, vaan suoltaa markkinoille tuttuja ja turvallisia ideoita ja pelisarjoja. Pelitalo lähtee myös uusille pienemmille markkinoille ja osti Facebookin satunnaispelaajille pelejä valmistavan Playfishin.

EA herättää henkiin myös vanhoja pelisarjoja, ja esimerkiksi Medal of Honor saa jatkoa. Toiseen maailmansotaan jumiutunut sarja pääsee viimeinkin tälle vuosituhannelle, seuraten sotaa Afganistanissa. Ensimmäisten trailerien perusteella luvassa on varsin hieno peli, ainakin graafisella puolella. Tämä kuitenkin ihmetyttää, sillä enemmän EA:n tapaista olisi vain työntää hiomaton tuote hätäisesti markkinoille... Mutta annetaan nyt heillekin mahdollisuus, alkavan vuosikymmenen kunniaksi. Moninpelin ei ainakaan luulisi olevan heikoin lenkki, sillä apuun on kutsuttu Battlefield-sarjan kehittäjiä Ruotsista.

Muiden pelialan suurten nimien lamakausireaktioista ei ole paljoakaan tietoa, mutta odotettavissa on EA:n kaltaisia toimenpiteitä. Vanhat, hyviksi todistetut ideat kaivetaan esiin pienin, ellei olemattomin muutoksin.

Eräs keino selvitä mahdollisesta lamakaudesta olisi tehdä LittleBigPlanetin kaltaisia pelejä, joissa pelaajat luovat itse suurimman osan sisällöstä. Samaa ideaa seuraavat Spore sekä keväällä ilmestyvä ModNation Racers, mikroautopeli, jossa pelaajat pääsevät luomaan omat ajajansa, autonsa sekä ratansa. LBP sekä ModNation Racers ovat osa PlayStation 3:n uutta "Pelaa, Luo, Jaa"-peligenreä, jolla on potentiaalia vaikka mihin, kuten LBP:n huippusuosio on osoittanut

Isojen pelitalojen ahdinko voi tarkoittaa markkinarakoa indie-pelitalolle. Vanhojen ideoiden kierrätyksen keskelle ilmestynyt halpa, tuoreella idealla varustettu pienehkö latauspeli kuulostaa erittäin houkuttelevalta valinnalta. Latauspelien suosiosta esimerkkinä toimii suomalaisen RedLynxin Xbox 360:lle tehty latauspeli Trials HD, joka on ollut Xbox Marketplacen myyntilistojen kärjessä jo pitkään.

Indie-peli voi olla myös vanhan idean uudelleenlämmittämistä. Space Invadersin ideaa uudistava ilmaispeli Chicken Invaders on tästä hyvä esimerkki. Pelille on kaksi jatko-osaa, jotka ovatkin sitten maksullisia. Ensimmäisen osan lataus onnistuu seuraavasta linkistä. http://www.interactionstudios.com/chickeninvaders.php

Näin lamasta murehtimisen kunniaksi käypä vaikka vastaamassa Peliarvostelun uuteen kyselyyn: Kuinka usein hankit uuden pelin? Kyselyn löydät oikealla sijaitsevasta sivupaneelista.

Iloista joulua!

2009-12-24T03:36:00.000-08:00

Aivan aluksi haluan kiittää ( ;D ) kaikkia Peliarvostelun lukijoita, kommentoijia sekä kyselyissä äänestäneitä, ja toivottaa erinomaista joulua ja antoisaa uutta vuotta!

Paljon puhuttu ilmaston lämpeneminen on tuonut meille valkean joulun pitkästä aikaa. Lunta on maassa, puiden oksilla ja lisää tulee taivaalta jatkuvasti. Vaikka tämä tarkoittaakin lumihommia sekä kehnoa ajokeliä, ei mikään tuo parempaa joulufiilistä kuin kunnon lumihanki.

Kovia paketteja ja vielä kovempaa pelivuotta 2010!!!

Seitsemäs kysely on päättynyt!

2009-12-16T06:42:00.000-08:00

Peliarvostelun puolitieteellinen kysely pelien pelaamistiheydestä on päättynyt!

Tulokset olivat seuraavanlaisia:

1. Joka päivä - 15 ääntä, 42 %

2. Useasti viikossa - 13 ääntä, 37 %

3. Silloin tällöin & Pelaan aina - 3 ääntä kummallekin, 8% molemmille

4. Kerran viikossa - 1 ääni, 2 %

Tässä lyhyessä kyselyssä ääniä annettiin yhteensä 35!

JamLegend

2009-11-29T06:55:00.000-08:00

Erilaiset musiikkipelit ovat kasvattaneet suosiotaan roimasti viime vuosina. Tästä johtuen valinnanvaraa riittää. Guitar Herojen sekä Rock Bandien lisäksi tarjolla on myös indie-musiikkipelejä. Näistä hyvänä esimerkkinä toimii nettiselaimella pelattava JamLegend.

Peliin kirjautuminen on ilmaista, niin myös pelaaminen. Siis tiettyyn rajaan asti. Tarjolla on ihan mukava määrä ilmaisia kappaleita, mutta tekijänoikeuslakien takia useimpien isojen nimien kappaleet ovat lukittuja. Soittamaan pääsee, jos omistaa kappaleen mp3-muodossa. Sitten kappale ladataan omaan kirjastoon.

Tästä alkaakin rahastus, sillä ilman maksuja voi ladata vain viisi mp3-tiedostoa kirjastoonsa. 4,99 dollarin (n. 3,33 €) kuukausihinnalla saa ladata sata tiedostoa, 9,99 dollarin (n. 6,7 €) kuukausimaksulla saa 500 kappaletta. Vuosimaksuna hinnat ovat 30$ ja 50$.

Jos kuitenkaan et ole valmis maksamaan, ja satut omistamaan jonkun lukitun kappaleen mp3-tiedoston, pääset soittamaan ilman sen kummempia maksuja. Viiden kappaleen raja on kuitenkin valitettavan pieni.

JamLegendissa on yhteensä noin 800 ilmaista kappaletta, lukittuja onkin sitten vielä enemmän. Kahdeksansadan ilmaisen joukossa on enemmän ja vähemmän tunnettuja kappaleita, mutta jos lähdet etsimään lempikappaleitasi, joudut todennäköisesti maksamaan.

Peli ei ole yhtä tyylikäs ulkoasultaan kuin tunnetummat kilpailijansa, mutta perusidea on sama. Pelaaja painaa painikkeita sitä mukaa kun ruudulla kulkevat pallot osuvat ruudun alaosaan. JamLegend eroaa muista siinä, että ohjaimena on näppäimistö, ja kuvakkeet haahuilevat joskus kappaleesta välittämättä. Useimmat kappaleet toimivat kuitenkin hyvin, ja GH:n tai Rock Bandin ohjaimella pelaamista tuetaan.

Pelaaminen on ihan kohtuullisen kivaa, joskaan kovin pitkään ei jaksa näppäimistöä hakata. Omaan makuuni sopivia kappaleita ei löydy turhan paljoa, joten valinnanvara jää valitettavan vähään.

JamLegend ei tarjoa mitään erityisen hienoa, joten rahaa en suosittele tähän tuhlaamaan. Ilman maksuja JL on keskinkertainen musiikkipeli, ilmainen, mutta tylsähkö.

http://www.jamlegend.com/

Tämä miellytti:

ilmaisia kappaleita

Tämä ärsytti:

maksullisuus, kuukausimaksut ovat oma inhokkini pelimaailmassa

Tämä yllätti:

lupaava alku tuotti pettymyksen

PELATTAVUUS: 8/10

+ käyttöliittymä selkeä...

– ...joskin tavanomainen

+/– valinnanvara riippuu paljolti musiikkimausta

JUONI: 5/10

+/– musiikkipeli ei juonta kaipaa

GRAFIIKKA: 8/10

+ ei mitään valitettavaa...

– ...ei mitään kehuttavaa

PELIN IDEA: 7/10

– taas yksi musiikkipeli

+ paljon kappaleita

PELIN KÄYTTÖIKÄ: /10

+ valinnanvaraa

– ei oikein innosta

Monopoly City Streets

2009-11-29T05:33:00.000-08:00

Ennen kuin ehdit tutustua allaolevaan arvosteluun, kuule varoituksen sanaa: Monopoly Cityn markkinointikampanjan osana toiminut Monopoly City Streets ei ole enää toiminnassa. Kaikki hyvä (ja keskivertokin) loppuu aikanaan, eikö?

Kaikkihan tuntevat kuuluisan kiinteistömogulipelin, Monopolyn. Mutta mitäs jos voisitkin pelata peliä maailmankartalla kaikkia vastaan? Tätä tarjoaa ilmainen nettipeli Monopoly City Streets. Ideana on ostaa katuja, lautapelin nappulat ja nopat on jätetty vallan pois.

Peli pohjautuu Google Mapsin karttapohjaan, joten tila ei ainakaan pääse hetkessä loppumaan. Tai niin ainakin luulisi. Usein saa hakemalla hakea vapaata katua, omasta kotikadustaan on turha haaveillakaan.

Tähän on kuitenkin ratkaisu. Kadun voi ostaa toiselta pelaajalta tekemällä tarjouksen. Jos kadun omistaja ei seitsemän päivän aikana huomaa tarjoustasi, katu siirtyy automaattisesti eniten tarjonneelle. Katujen kiertoa lisää myös se, että jos et tee mitään kahteen viikkoon, katusi takavarikoidaan. Tämä rohkaisee myös päivittäiseen pelaamiseen.

Peli on melko hidastempoinen, useimmiten yhden päivän aikana ei voi tehdä muutamaa ostotapahtumaa enempää. Kun omaisuutta kertyy, pelaajaprofiilin kokemustaso nousee, ja rakennetut asunnot tuottavat aina vain enemmän vuokraa. Tällöin kannattaa käydä kuittaamassa tulot päivittäin (rahaa saa vain niiltä päiviltä kun kirjaudut sisään), ja tallettaa varat sukanvarteen.

Peli on mukavaa pikkukivaa, pelisessiot eivät venähdä muutamaa minuuttia pidemmiksi. Miinuspuolina mielenkiinto ehtii melko pian lopahtaa, ja kiinteistönvälitys käy tylsäksi. Tämän lisäksi pelin verkkoyhteys tökkii ajoittain, haitaten vapaiden katujen etsimistä.

http://www.monopolycitystreets.com

Tämä miellytti:

Monopolya maailmankartalla, ilmainen

Tämä ärsytti:

vapaita katuja hyvin vähän

Tämä yllätti:

yksinkertaisesta aiheesta sai melko jännän pelin

PELATTAVUUS: 7/10

+ käyttöliittymä selkeä

– ei suomen kieltä valittavana

– vähän vapaita katuja

– pelattavuudessa ei syvyyttä

JUONI: 5/10

+/– mitäs juonta tässä nyt olisi?

GRAFIIKKA: 5/10

+ selkeä ja yksinkertainen...

– ...eli melko koruton

PELIN IDEA: 7/10

+ hauskahkoa pienpelattavaa jokaiselle viikonpäivälle

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 3/10

+ motivaatio päivittäiselle pelaamiselle

– ei koukuta

– muuttuu pian tylsäksi

Pelaa!-näyttely, Salon taidemuseo Veturitalli

2009-11-21T09:15:00.000-08:00

Pelien maailmaa ei useinkaan esitellä museoissa, joten kun kuulin Salon taidemuseon pelinäyttelystä päätin mennä katsomaan mistä oikein on kyse.

Salon taidemuseo sijaitsee mukavan kompaktissa vanhassa veturitallissa Salon keskustan liepeillä. Pelaa!-näyttely koostuu yhdestä näyttelysalista, johon on koottu pelikonsoleita ja tietokoneita videopelaamisen eri aikakausilta. Pelattavana (näyttelyesineillä voi todellakin pelata) on kolikkopelejä (ei hätää, pennosesi ovat kuitenkin turvassa) kuten Outrun Deluxe, ehdottomia klassikkoja kuten Space Invaders, sekä moderneja konsolipelejä, suomalaisesimerkkeinä Trine ja Trials HD.

Näytteillä vitriineissä on monia vanhoja tietokoneita, peliohjaimia, sekä muun muassa Mario-aiheisia oheistuotteita.

Paikkakuntaa kunnioittaen, esillä on myös Saloran (= Salon radio) tietokoneita. Esillä olevalla Salora Playmasterilla, harvinaisella televisiomallilla pääsi pelaamaan Pongia pirteän oransseilla ohjaimilla. Tämän lisäksi näytteillä olevalla Salora Managerilla pystyi ohjelmoimaan aikansa klassikolla, Basic-ohjelmointikielellä.

Näyttelyn järjestäjä eli Salon tuotanto- ja kulttuurihistoriallisen museoon kuuluvien elektroniikkakokoelmien tutkija Leena Järvelä kertoi: "Näyttelyn kantavana ideana minulla oli, että haluamme täällä esitellä 1980-90-lukujen pelaamista ja luoda ihmisille mahdollisuus pelata aidoilla tuon ajan koneilla ja peleillä. Lisäksi halusin nostaa esille myös Saloran pyrkimyksiä 1980-luvulla monipuolistaa Saloran tuotevalikoimaa ja samalla pyrkimystä mukaan pelimarkkinoille. Sekä tietysti Nokian kännykkäpuolen pelaamista ensimmäisestä 6110 mallista alkaen, johon matopeli ym. koodattiin täällä Salossa. Lisäksi halusin nostaa uusia suomalaisia pelifirmoja Frozenbyten avulla esiin eli että suomalainen peliteollisuus on merkittävää ja kansainvälistä."

Näyttely on lajissaan ainutlaatuinen Suomessa, joskaan ei kovin kattava. Suosittelen näyttelyä, jos kaipaat annoksen nostalgiaa, tai kaipaat tekemistä Varsinais-Suomessa. Tämän näyttelyn takia ei kuitenkaan kannata Oulusta asti reppuja pakata.

Näyttely on avoinna 21.11. 2009 - 31.1. 2010, ti-pe 10-18, la 11-17, su 11-18 ja muina aikoina sopimuksesta. Mariankatu 14, 24240 Salo, puh. 02-7784892.

www.salontaidemuseo.fi

Uncharted 2: Among Thieves

2009-11-19T10:36:00.000-08:00

Kun Uncharted: Drake's Fortune julkaistiin kaksi vuotta sitten, pelimaailma sai todistaa miten uskomatonta jälkeä nykyteknologialla saadaan aikaan. Odotukset olivat siis syystäkin kovat jatko-osalle. Mutta pelko pois, Naughty Dog ei pelkästään osaa hommaansa, vaan täysin hallitsee sen.

Aloitus on ehdottoman tärkeä, niin pelissä kuin elokuvassakin. En lähde pilaamaan Among Thievesin alkukohtausta selittämällä, vaan heitän pallon Sinulle. Katso ja ihaile:

Jos joku tempaa mukaansa, niin tämä!

Juoni kulkee flashbackin muodossa puolenvälin paikkeille, kunnes pelaaja saavuttaa "nykyhetken". Mutta mikä saakaan sankarimme, Nathan Draken paikkoihin, kuten Borneo, Nepal ja Istanbul? Marco Polo, ja etenkin hänen laivueensa kolmentoista kadonneen laivan kohtalo. Erinäiset juonenkäänteet johdattavat pelaajan Shambhalaan, joka yleisemmin tunnetaan nimellä Shangri-La. Nyt ei siis jahdatakaan ihan syöttikaloja!

Jo edeltänyt osa oli uskomaton kaikilla osa-alueilla. Animaatio, ulkoasu, äänimaailma, välianimaatiot, tarinankerronta, oikeastaan lähes kaikki oli täyttä priimaa. Juonikin oli ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni, vaikkakin loppupuolella sorruttiin pienille selityksille jääneeseen yliluonnollisuuteen.

Mutta vaikka kuinka asiaa tarkastelee, Among Thieves vyöryttää vieläkin huikeampaa peliviihdettä kaikilla rintamilla. Pelihahmo liikkuu vieläkin realistisemmin, ja samaistuminen pelihahmoon on helppoa. Nathan ei vain supersankaroi itseään täydellisesti esteiden ja vihollisten läpi, hän tekee sen jokamiesmäisesti ähisten ja puhkuen, aina välillä mokatenkin, ja useimmiten sanoo juuri sen, mikä itselläkin on mielessä juuri sillä hetkellä.

Visuaaliselta puoleltakaan ei löydy muuta kuin kehuttavaa. Ensin saatetaan juosta suojasta suojaan räjähdysten keskellä, luotien viuhuessa ympärillä, ja sitten ollaankin tutkimassa vanhoja raunioita häikäisevän kauniissa maisemissa. Välianimaatiotkin ovat kokeneet kasvojenkohotuksen, myös kirjaimellisella tavalla. Hahmot näyttävät realistisemmilta kuin voisi uskoakaan.

Äänimaailmakin ansaitsee ylistystä. Musiikit sopivat joka hetkeen täydellisesti, ja kuvastavat tunnelmaa uskomattomasti. Ääninäyttelykin on upeaa, äänet on valittu hienosti, ja pelihahmojen pienimmätkin ähkäisyt hyppiessä tai propaanisäiliöitä heitellessä välittävät pelaajalle realismin tuntua, sekä läheisyyttä pelimaailmaan.

Itse pelaaminen on helppoa ja erittäin hauskaa. Oli sitten kyse ammuskelukohtauksesta nepalilaisessa kylässä, nyrkkitappelusta junassa tai kiipeilystä rauniokaupungissa, pelaaminen tuntuu koko ajan luonnolliselta, eikä naurettavia rajoituksia tai näkymättömiä seiniä ole.

Seikkailupuolta on kohennettu monin tavoin. Drake pystyy nyt kiipeilemään seinillä lähes vapaasti, ja animaatioita sekä pelihahmon reaktioita on joka lähtöön. Drake pystyy myös ampumaan lähes mistä tahansa asennosta, heiluessaan köydellä, roikkuessaan kielekkeeltä, tai melkein mistä vain. Ongelmanratkaisuakin löytyy, mutta melko vähän, jotta pelaajan mielenkiinto säilyisi paremmin. Pelaajaa auttamassa on (taaskin) edellisosasta tuttu Draken päiväkirja, johon on kirjattu vihjeitä ja taustatietoa. Mukana on myös koko liuta vitsejä, joten kannattaa selailla kirjan sivuja vapaa-aikanakin.

Mutta ei seikkailua ilman räiskintää. Edellisosassa liian suurta osaa hallinneita räiskintäkohtauksia on paranneltu, mutta kaikkia ongelmia ei saatu poistettua. Ammuskelua on yhä paljon, mutta menon tasapainottamiseksi voi vaihtoehtoisesti hiipiä, ja napata viholliset hiljaa yksi kerrallaan. Aseet ovat vieläkin hyvin valittuja, mutta armottoman tehottomia.

Tavalliseen vihulaiseen saa pumpata lippaallisen lyijyä ilman sen kummempaa vaikutusta. Vaikeustason kanssa on sorruttu siis samaan ongelmaan kuin edellisosassa. Tehottomat aseet pelaajalla, superpanssaroidut tarkka-ampujat vastassa. Pelin loppupuolella alkaa varsinkin esiintyä turhautumista, kun vastaan tulee miniguneja heiluttavia panssariveikkosia, jotka eivät kuole sitten millään. Samalla pelaajan suoja-asemiin sataa roppakaupalla kranaatteja, ja taktista vetäytymistä harjoittavat pelaajat kokevat loppunsa haulikkomiesten ylitarkkaan tulitukseen. Yliluonnollisuuksiltakaan ei valitettavasti aivan vältytä taaskaan.

Mutta vaikka kuinka vastaan tulisi vaikeuksia, ei sillä yksinkertaisesti ole merkitystä, kun koko muu peli on puhdasta, henkeäsalpaavaa peli-iloa, höystettynä upeilla grafiikoilla sekä mahtavilla animaatioilla! Ai niin, juonikin on täydellisyyttä hipova!

No, eiköhän se anna kohtuullisen hyvän kuvan yksinpelistä. Siirtykäämme siis moninpelin ihmeelliseen maailmaan.

Among Thievesin moninpeli on melko monipuolinen, mukana on tuttujen tappomatsien lisäksi mm. lipunvaltausta sekä aarteenryöstöä, jossa kentällä oleva aarre tulee kuskata oman joukkueen arkkuun. Pelaajamäärä 6 vs. 6 on sopiva kenttien kokoon nähden. Tavanomaisten matsien lisäksi mukana on myös nykymuodin määräämä co-op -yhteistyöpelitila. Tällä on kaksi alalajia, toinen on muodissa oleva selviytymistila, jossa pelaajat puolustautuvat päälle vyöryviltä vihollismassoilta, toisessa pelaajat etenevät yksinpelistä tutuissa maisemissa tavallisen kentän menoa mukaillen.

Moninpelissä yhteistyö onkin mukavasti esillä. Ryöstössä hidas aarteenkantaja on avuton ilman tulitukea, pahimmassa pinteessä patsaan voi heittää vaikkapa kaverille. Co-op:ssa yhteistyön merkitys onkin ilmiselvä. Olisi kuitenkin parempi, jos tiimipelaamisesta palkittaisiin Battlefield: Bad Companyn tyyliin, jotta sooloilijoillakin olisi edes pieni motivaatio kaverin auttamiseen.

Käytännön tasolla U2:AT:n moninpeli ei ole parhaimmasta päästä. Pelin löytämisessä voi kestää pitkästyttävän kauan. Touhun nopeudesta kertoo ruudulle ilmestyvät tekstit: "Etsitään parasta peliä... Etsitään sopivaa peliä... Etsitään mitä tahansa peliä...". Mutta kun pelaajat lopulta löytyvät, saa demokratian kunniaksi äänestää kenttävalinnasta. Seuraavaksi pitää mykistää mölyävät kanssapelaajat, onneksi kaikki voi hiljentää kerralla...

Niin yksin-, kuin moninpelissäkin saavutetut mitalit tuovat rahaa pelinsisäiseen kassaan, jonka sisällöllä voi ostaa erilaisia pelihahmoja, -asuja, (enemmän tai vähemmän) huijauskoodeja kuten Laaki ja vainaa -tapot, tai Ei painovoimaa, joka lähettää kuolleet viholliset lentelemään kuin kosmonautit ikään, valitettavasti heittäen aseensakin kohti taivaita.

Moninpelissä rahalla voi hankkia aseparannuksia, pelihahmoja tai Call of Duty 4 -tyylisiä kykyjä, kuten nopeampi lataus, tai kaikkien ”rakastama” CoD 4:stäkin tuttu Martyrdom, joka pudottaa kranaatin aina kun kuolet. Harmi vain, että joku unohti laittaa sokan mukaan...

Omasta mielestäni moninpeli on ihan kivaa plussaa, mutta koska se ei tarjoa mitään mullistavaa tai erityistä, on pääpaino selkeästi yksinpelissä. Uncharted 2: Among Thieves on upea kokoelma sulavaa pelattavuutta, erinomaista äänimaailmaa, ja mukaansa tempaavaa tarinankerrontaa. Peli tarjoilee lisäksi Wau-hetkiä, jotka saavat haukkomaan henkeä, ja ylistämään Naughty Dogia. Lisää tälläistä! Tämä jos joku on syy hankkia PS3, Uncharted-sarja kun on PlayStation-yksinoikeuspelien aatelia!

http://www.unchartedthegame.com/U2AT/

Tämä miellytti:

täydellisyyttä hipova, upealla tarinalla varustettu seikkailu, jota ei tule jättää väliin

Tämä ärsytti:

loppua kohti tullessa sorrutaan ällövaikeisiin vihollisiin

Tämä yllätti:

Wau-hetkiä vaikka muille jakaa, miten näin hyviä pelejä voidaan edes valmistaa?

PELATTAVUUS: 10/10

+ sulava animaatio

+ mahtavat musiikit

+ ääninäyttely, tekstitys suomeksi

+ uudelleenpelattavuusarvo huipussaan

– turhautumista aiheuttavat überviholliset lopussa

+ ylistyssanavarasto loppuu!

JUONI: 10/10

+ mahtava ja mukaansatempaava tarina

+ hyvin suunnitellut hahmot

+ erinomaiset välianimaatiot

+ mahtava tarinankerronta

GRAFIIKKA: 10/10

+++ muuta ei voi sanoa, kuin Wau...

PELIN IDEA: 8/10

+ monia uudistuksia

– jatko-osa

– moninpeli ei tuo varsinaisesti mitään uutta

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 10/10

+ pitkä tarina

+ eri vaikeusasteet tuovat haastetta

+ moninpeli tuo myös käyttöikää

++ eihän näin mahtavaa peliä voi olla pelaamatta!

Kuudes kysely on päättynyt!

2009-11-12T06:12:00.000-08:00

Peliarvostelun puolitieteellinen kysely pelin parhaan ostotavan löytämiseksi on päättynyt!

Tulokset olivat seuraavanlaisia:

1. Muovikuorissa kaupan hyllyltä - 35 ääntä, 38 %

2. Kaupasta sekä netistä - 22 ääntä, 24 %

3. Bittipakettina Internetistä - 20 ääntä, 24 %

4. Warettamalla - 11 ääntä, 12 %

5. Pelaan pääosin ilmaispelejä - 3 ääntä, 3 %

Ääniä annettiin yhteensä 91!

Pelialan on syytä varautua suureen murrokseen, sillä jo puolet asiakkaista ovat valmiita ostamaan pelinsä Internetistä. Nettilataaminen ei ole ainoastaan helpompaa ja useimmiten halvempaa, vaan myös ympäristöystävällisempää. Kesällä ostamani The Sims 3:n Collector's Edition oli pakattu järkyttävän kokoiseen pahvikoteloon, jonka sisällä oli neliömetrikaupalla muovia.

Toisaalta nettilataus on epävarmempi kuluttajalle. America's Armyn kanssa tuskailu on liiankin tuttua, ja huonoon aikaan ja paikkaan sattuva sähkökatko voisi teoriassa hävittää netistä ladatun pelisi. Sitten vaan kaivamaan kuittia esille... Tässä asiassa Sony on kuitenkin edellä, sillä elleivät PlayStation Storen serverit formatoidu, muistaa verkkokauppa ostamasi pelit vaikka poistaisitkin tiedostot kovalevyltä.

Joka tapauksessa Steamin kaltaiset verkkolatauskaupat ovat tätä päivää, huomisessa siintävät OnLiven kaltaiset pilvilaskentaa käyttävät "etäkonsolit".

Need for Speed: Shift

2009-10-24T05:37:00.000-07:00

Need for Speed -pelisarja on tunnettu autopelipiireissä enemmän arcademaisena katukisailuun keskittyvänä pelisarjana. Nyt EA on kuitenkin uudistamassa jo viidenteentoista osaansa ehtineen NFS:n imagoa. Vuonna 2007 julkaistu ProStreet oli ensimmäinen askel realistisemman ajotuntuman, sekä rata-ajon maailmaan. Tätä hioo ja vahvistaa myös sarjan uusi osa, Shift.

Ensimmäisenä herää usein esitetty kysymys, mitä tapahtui vanhalle tutulle katukaahailulle? Miksi siirtymä radalle? Onhan meillä jo olemassa ajosimulaatioon keskittyviä pelisarjoja, kuten Forza Motorsport ja Gran Turismo. Onko Need for Speedille paikkaa lähtöruudukossa?

Yksinkertaisesti sanottuna, kyllä on. Edeltänyt osa Undercover osoitti, että surkealla juonella höystetty sekava rällästys ei tee hyvää peliä. Vaikka realismin polulle astunut ProStreet ei ollut parhaasta päästä, on Slightly Mad Studios tehnyt oikean valinnan Shiftin realismin kanssa. Tämän lisäksi NFS:n ärhäkämpi asenne sopii hyvin japanilaisen Gran Turismon rinnalle.

Jo aivan alusta lähtien on selvää, että realismi on pelin pohja, ja nykymuodin vaatima sisäkuvakulmakin löytyy. Vaikka vanhasta puolivillaiseen juoneen perustuvasta kaavasta on päästy, ei kliseiltä vältytä. Pelissä on neljä autojen teholuokkiin perustuvia tasoa, joissa pelaaja etenee alan pohjalta superhehkutettuun NFS World Touriin. Ja arvatkaapa millä edistymistä mitataan? Tähdillä. Tässäpä jotain uutta ja ihmeellistä...

Aivan oppikirjaesimerkkiä hyvästä ensivaikutelmasta ei Shift myöskään tarjoile. Ennen kuin pääsee lähellekään pelaamista, täytyy odottaa kymmenisen minuuttia pelin asentumista kovalevylle. Tämä voi nopeuttaa ja sulavoittaa pelaamista, mutta eikös konsolipelaamisen idea olekin juuri käytön helppous sekä asennusten tarpeettomuus? Odottelu ei tähänkään lopu, sillä peli tutustuttaa pelaajaa latausruutuihin usein, useammin kuin toivoisi.

Pelin alku, kunhan siihen ehditään, sujuu mukavasti. Ensimmäinen kisa on pelaajalle (kliseinen) näytön paikka, jota varten on sponsoroitu auto. Kisassa sijoittumisen perusteella saa rahaa tarpeeksi oman auton ostoon. Kisassa myös selvitetään, minkä tyyppinen ajaja pelaaja on. Pelaajat luokitellaan kahteen ryhmään ajosuorituksen perusteella, aggressiiviseen tyyppiin ja tarkkuustyyppiin. Aggressiivista ajoa on mm. törmäily, toisen imussa ajo tai ohituksen estely. Tarkkuusajoa taas on ajolinjalla pysyminen, mutkien täydellinen suorittaminen taikka nappiin mennyt lähtö.

Ensimmäistä kisaa edeltävässä harjoitusosiossa määritellään myös vaikeustaso, niin ajoapujen kuin kilpakumppanien osalta. Se toimii hyvin vielä ensimmäisellä tasolla, mutta toisella tasolla alkavat kaksintaistelut ovat naurettavan haastavia. Näissä kisoissa pelaaja saa valita kahdesta autosta, ja ajaa toista kuskia vastaan ensin pakenijana, sitten kiinniottajana.

Kuulostaa ihan kivalta, kunnes huomaakin että toinen kuski roikkuu perässä legendaarisen kuminauhan avulla, ja rokottaa armottomasti pienimmästäkin virheestä. Aina ei tarvitse varsinaisesti mokatakaan, kerrankin konekuski (epä)rehdisti työnsi autoni ulos radalta. Ei pienessä haasteessa mitään, mutta eikö nautittavuus aja hampaat irvessä ja kyynel poskella ajamisen edelle?

Pelin autovalikoima on erinomainen. Mukana olevien 72 auton joukossa on tuttuja, kuten Nissan Skyline tai Corvette Z06, ja peleissä harvinaisempia kuten vaikkapa ruotsalainen Koenigsegg CCX. Vaatimattomammastakin päästä löytyy valikoimaa esim. Ford Focus ST:n, Volkswagen Golfin ja SEAT Leon CUPRA:n muodossa.

Autoja voi myös virittää, mutta valitettavan yksinkertaisesti. Ensin ostetaan auto, sitten ostetaan moottorinparannus (yksi vaihtoehto), kisarenkaat (yksi vaihtoehto) ja paksumpi pakoputki (yksi vaihtoehto). Tämän lisäksi voi sitten hienosäätää jousitusta tai välityksiä, mutta mitään oikeaa valinnanvaraa ei löydy.

Autoissa merkkaa paljon myös ulkonäkö. Luulisi siis, että edellisten osien tapaan valittavana olisi useita korimalleja, joita voi muokata mieleisekseen, ja hiilikuituosia ja vaikka mitä. Mutta eipäs olekaan. Kunnon valinnanvaraa löytyy vain vanteista, maalipinnasta ja tarroista.

Onko NFS siirtymässä realismin mukana Gran Turismon "tehdasmallin kauppakassilla radalle"-tyyliin? Toivottavasti ei, sillä nimi "Need for Speed" sisältää merkityksessään autojen virittämisen!

Peliin eläytyminen on tehty niin helpoksi kuin mahdollista. Sisäkuvakulmassa tuntuu lähes, kuin olisi itse ajamassa pelissä. Kuskin pää painautuu penkkiin nopeassa kiihdytyksessä, kun taas notkahtaa eteenpäin jarrutuksessa. Törmäilykään ei ole enää pesunkestävä pelityyli. Kunnon kolari pistää kuskin hetkeksi pois pelistä, kun pulssi kaikuu korvissa ja näkö hämärtyy.

Ajopelissä, varsinkaan simulaattorissa peruspadi ei oikein toimi ohjauslaitteena, jolloin melkeinpä ainoa vaihtoehto on rattiohjain. Tässä mitä mainioimpana välineenä toimii yhä Logitech G25, nyt kun peruutusvaihdekin on ratin kanssa yhteensopiva.

Jos driftaus on Sinun lajisi, niin älä missään nimessä osta Shiftiä. Pelin driftausosioissa tuntuu kuin ajaisi lasirenkailla öljytyn jään päällä! Viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa auto kuin auto lähtee luistelemaan pienimmästäkin ohjausliikkeestä ja vähäisinkin kaasunpainallus pyöräyttää ajoneuvon perä menosuuntaan.

Pelimuotoja on ihan riittävä määrä, edellä mainittujen peruskisan, kaksintaistelun sekä driftauksen lisäksi tuttu aika-ajo, kilpailut identtisten autojen välillä, sekä eliminaattori, jossa jokaisen kierroksen viimeinen putoaa pelistä pois.

Need for Speed: Shift on hyvä autopeli pienistä kömmähdyksistä ja kliseistä huolimatta. Erityistä plussaa simulaattorimaisuudesta ja autovalikoimasta, miinusta sekoilevasta vaikeusasteesta ja virittely- ja tuunausmahdollisuuksien puutteesta.

www.needforspeed.com

Valitettavasti Blogger ei suostu toimimaan oikein, joten yläpuolella oleva linkki ei toimi klikkaamalla.

Tämä miellytti:

autovalikoima, realismi

Tämä ärsytti:

kaksintaistelut, uudistukset jääneet ikään kuin puolitiehen

Tämä yllätti:

ei oikein yllättänyt, loppujen lopuksi tasapaksu NFS

PELATTAVUUS: 7/10

+ realistinen ajotuntuma...

– ei todellakaan välity driftatessa

– virittelyn puute

JUONI: 5/10

+/– autopeli ei juonta kaipaa...

+ ...siksi onkin hyvä, että Hollywood-käsikirjoittajien tuottamaa "juonta" ei ole Shiftissä

GRAFIIKKA: 9/10

++ voiko parempaa toivoakaan?

– yleisö on tuttua EA:ta

PELIN IDEA: 6/10

+ muutos katuajosta simulaattoriin

– nousu pohjalta kuninkuussarjaan

– suorituksista ansaittavat tähdet

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 8/10

+ paljon kisoja...

+ ...paljon autoja...

– ...mutta vähän uutta

Arpako ratkaisee pelien ikärajat?

2009-10-04T09:04:00.000-07:00

Pelien ikärajoista on puhuttu ja kohuttu paljon. Ikärajoissa on myös paljon puhuttavaa ja kohuttavaa.

Aloitetaanpa jo vanhahkolla pelillä Simpsons Hit & Run. Pelissä tutut piirroshahmot ajelevat pitkin Springfieldin katuja ja potkivat vastaantulijoita sarjakuvahuumorin hengessä: Euroopan hallitsevan ikärajajärjestelmän, PEGI:n ikärajoitus pelille on 7+. Sama juttu on myös pelissä Kung Fu Panda, jossa sympaattinen animaatiohahmo hakkaa jokaista ruudulle ilmestyvää hahmoa: PEGI:n luokitus on 7+.

Sitten taas EA:n peli Spore, jossa pelaaja ohjaa luomansa elämänmuodon solusta maailmanvaltiaaksi: PEGI sanoo 12+. Perustelut, animoitu veri (jota en kyllä parhaalla tarkoituksellakaan pelistä löytänyt) sekä fantasiaväkivalta (kysynpähän vaan, että mikä ero on Sporen "fantasiaväkivallalla" ja Simpsonien väkivallalla?) ja viimeisenä koominen pahanteko. Oooookei...

Auton saa kaapata, jalankulkijoita potkia ja toimia muutenkin melko lainvastaisesti, mutta koominen pahanteko, se vasta kauheaa onkin! En nyt yritä leimata pelejä väkivaltaan kehottaviksi. Yritän vain sanoa, että jos elämme siinä käsityksessä että pelit vaikuttavat nuorison ajatuksiin, niin pitäähän niissä rajoituksissakin joku järki olla! Kumpi on potentiaalisesti suggeroivampaa, peli kuten Spore jossa voi valita väkivallattoman polun, vai tappelupeli kuten Kung Fu Panda?

Tutustutaanpa myös ikärajojen keski- ja yläkeskiluokkaan. Tähän luokkaan kuuluvat useimmat sotapelit, jotka saavat rajoituksia kuten eurooppalaisen PEGI:n 16, yhdysvaltalaisen ESRB:n Mature (eli 17+) tai PEGI:n syrjäyttämän brittiläisen BBFC:n 15. Sama peli voi siis saada kolme eri ikäluokitusta. Epäloogisuutta esiintyy myös laitosten sisällä. Esimerkiksi alan johtavan ESRB:n luokitus Mature voi kääntyä PEGI-luokitukseen 16 (esim. Call of Duty 4: Modern Warfare) tai 18 (Call of Duty 5: World at War).

Usein sotapelissä merkkaa se, näkyykö verta. Lähes jokaisessa uudessa sotapelissä näkyy verta. Raja ESRB:n luokitusten Animated Blood, Blood ja Blood & Gore välillä onkin usein hämyinen. Missä kulkee raja onko veri aidon näköistä vai ei? Miksi CoD 4 sai luokituksen Blood & Gore, vaikka pelissä kaikki raajat pysyvät anatomisilla paikoillaan? ESRB:n mukaan Gore-lisäys kun tulee raajojen irtoillessa. Erikoista on myös se, että pelin Nintendo DS -versio sai alemman luokituksen Teen ja selityksenä pelkkä Blood.

Luokituksen suuruuteen liittyy myös siis kuvanlaatu. Mitä enemmän kuvapisteitä punaisessa roiskeessa seinällä on, sitä pahempi. Mitä enemmän pikseleitä vihollisessa, sitä rajumpaa väkivalta on. Missä siis kulkee raja, että veri ei ole aidonnäköistä, eivätkä viholliset realistisia? Mielestäni videopelit tarvitsevat ikärajoja, ongelmana on vain se ettei rajoitusten laatimisessa ole aina järkeä tarkoista määrityksestä huolimatta.

Tai kenties tarkoista määrityksistä johtuen? Ikäluokitusten jaossa tuntuu olevan On/Off-politiikka. Jos pelissä on sitä, rajoitus on tuo. Jos pelissä on tätä, rajoitus on se. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta tosiasiassa se onkin liian loogista. Peliä ei voi arvioida sen perusteella mitä se sisältää. Pitää myös ottaa huomioon miten sisältö tulee esiin. Miksi LEGO-hahmoihin perustuva Bionicle Heroes sai PEGI:ltä kauhumerkinnän? Miksi sarjakuvahahmo Karviseen perustuva peli sai kauhumerkinnän? Luullaanko PEGI:llä tosiaan, että 7+-peli oikeasti pelottaisi ja saisi aikaan traumoja alakoululaiselle?

PEGI-rajoituksista ainoa ehdoton ja lakiin nojautuva on 18. PEGI-16 tarkoittaa "Ei suositella alle 16-vuotiaille", kun taas PEGI-18 tarkoittaa "Myyminen alle 18-vuotiaalle laitonta". Siksi onkin mielestäni hyvä, että ahdistavaa ja/tai pelottavaa sisältöä sisältävät pelit kuten kauhupelit saavat K-18 -rajoituksen. Mutta jotta tällainen toteamus olisi pätevä, tarvitsee piirtää selvä raja, mikä on ahdistavaa? Miksi Call of Duty 4: Modern Warfare on 16+, kun Call of Duty 5: World at War tai Operation Flashpoint: Dragon Rising ovat K-18? Mikä tekee CoD 5:stä tai OP:DR:stä ahdistavan? Missä menee raja?

Päättävätkö peleihin vain näennäisesti tutustuvat PEGI:n tai ESRB:n edustajat, mikä Sinun mielestäsi on ahdistavaa? Ilmeisesti...

(Yläpuolella olevassa kuvassa ovat PEGI:n uudet ikärajoitusmerkit.)

Ikärajoissa on myös paljon kikkailua. On useita tapoja, joilla ikäraja voi vaikuttaa pelin menekkiin. Joku peli voi saada tuhansia asiakkaita enemmän, jos se onkin sallittu alaikäisille. Joku peli voi kohentaa myyntiään jos se sisältääkin alaikäisiltä kiellettyä materiaalia. K-18 -merkitty peli voikin maistua alaikäiselle surullisenkuuluisalta kielletyltä hedelmältä. Laki kun puuttuu vain alaikäiselle myyntiin, pelata kyllä saa...

Eri maissa peleihin suhtaudutaan eri tavalla. Tämän tästä saamme lukea lehdistä, kuinka Wii-konsolin omaava presidentti Obama varoittelee nuorisoa videopeleistä. Saksassa videopelien ristiinnaulitseminen on viety todella pitkälle. Lukuisten kouluammuntojen takia K-18 -pelejä on vedetty pois markkinoilta, vaikkei niillä ole osaa eikä arpaa koko tapahtumaketjussa. Videopelit ovat helppo syntipukki, niiden arvostelu ja kieltäminen on kansanhuvia, johon ei todisteita tarvita. Saksassa ollaan jopa kokonaan kieltämässä väkivaltaisten videopelien valmistus ja myynti. Kunpa sielläkin vain keskityttäisiin syiden, eikä seurausten hoitamiseen...

ESRB omaa laajemman valikoiman huomioita pelin sisällöstä, kun taas PEGI panostaa helposti ymmärrettäviin muutamiin symboleihinsa. Molemmilla on vain yksi suuri ongelma. Sisältöön puututaan liian mustavalkoisesti, eikä kokonaisuutta oteta huomioon. Tämän lisäksi logiikka "hyvän" ja "pahan" väkivallan välillä puuttuu täysin: moraaliton rällästys hyvä, koominen pahanteko kaikista pahin?

Sanon vielä kerran: En halua erityisesti kritisoida tai alentaa pelien ikärajoja, mutta jos nuorisoa halutaan suojella suggeroivilta peleiltä, niin pitäähän siinäkin sentään joku järki olla!

Iso A on puhunut!

Jos haluat tietää miksi lempipelisi sai juuri sen ikärajoituksen, voit tutustua PEGI:n tai ESRB:n nettisivustoihin, katsomisen arvoisia ovat myös englanninkielisen Wikipedian artikkelit PEGI:stä ja ESRB:stä.

Red Faction: Guerrilla

2009-09-28T06:47:00.000-07:00

Pidätkö auktoriteetin vastustamisesta, sissisodasta ja vielä enemmän niistä yhdistettyinä? Tätä kaikkea onkin Volitionin kolmannen persoonan kuvakulmasta tarjoiltu räiskintäpeli.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2125, jolloin Maan asukit ovat jo täyttäneet Marsin, Punaisen Planeetan tehtaillaan. Maan luonnonvarat ovat hupenemassa, ja katseet on käännetty Marsiin.

Pelisarjan ensimmäisessä osassa, vuonna 2075 suurkaivosyhtiö Ultor Corp. riistää Marsin kaivostyöläisiä, jolloin apuun ryntää Earth Defense Force ja vapauttaa kaivostyöläiset sorrosta. Kolmannessa, eli uusimmassa osassa Maan luonnonvarat ovat todella huonossa jamassa, ja Marsin työväki alistetaan Maan alaisuuteen. Vanha liittolainen EDF onkin nyt verivihollinen, ja marsilainen vastarinta tekee parhaansa EDF:n kukistamiseksi.

Pelialue koostuu kuudesta sektorista, joiden välillä liikkuminen on täysin vapaata. Alussa EDF pitää hallussaan kaikkia sektoreita. Vastarinnan edistyminen mitataan kahdella sektorikohtaisella tekijällä: kansan moraali, ja EDF:n vahvuus. Kun pelaaja suorittaa tehtäviä, (yllätys, yllätys) moraali nousee ja EDF heikkenee. Tehtävien suorittaminen ei kuitenkaan ole ainoa keino. Pelaaja voi tuhota EDF:n propagandaa, hyökätä saattueiden kimppuun tai tuhota partioita.

Näiden lisäksi kartta on täynnä EDF:lle tärkeitä rakennuksia, joita pelaaja voi tuhota. Yksi pelin kohutuimmista ominaisuuksista onkin rakennusten tuhottavuus. Mikä onkaan hauskempaa, kuin jättimäisen vetytankin räjäyttäminen singolla, rakennuksen tuhoaminen kaivosrekalla ja savupiipun kaataminen isolla ja macholla lekalla?

Jokainen tuhottu rakennus ja suoritettu tehtävä vie lähemmäs sektorin lopullisesti vapauttavaa tehtävää. Sektorit voi vapauttaa haluamassaan järjestyksessä, mutta järkevämpää on toimia pelin suosittelemalla tavalla.

Sissitoiminta on avain voittoon RF:G:ssä. Suuren kanjonin ylittävää siltaa ei välttämättä tarvitsekaan tuhota kerralla. Koska EDF ei voi ryhtyä tulittamaan siviilejä syyttä, voi räjähteet asettaa siltaan täysin rauhassa, kunhan nyt varoo etteivät EDF:n sotilaat näe. Sitten voikin hipsiä viattomasti mukavan kaukaiseen katselupaikkaan, räjäyttää räjähteet, heittää mukaan muutaman raketin ja sitten vetäytyä rauhassa täydentämään ammusvarastoja lähimmästä turvatalosta.

Pelattavuus on kaikin puolin kohdallaan. Aseiden käyttäminen hoituu mukavan sulavasti, ja luodit löytävät tiensä sortajien panssaroinnin lävitse. Pelialueen laajuuden takia liikkuminen kannattaa hoitaa ajoneuvoilla, joita löytyy kiitettävän paljon. Kaivossektoreilta löytyy enemmän kaivosrekkoja ja muita senkaltaisia, kun taas asuinalueilla on enemmän henkilöautoja ja julkisia kulkuneuvoja, mutta kaiken kaikkiaan ajoneuvotkin pelittävät mainiosti.

Grafiikka- ja ääniasiat ovat myös erinomaisessa kunnossa. Punainen Planeetta toimii erittäin hienona miljöönä, ja aseiden ja räjähdysten äänet elävöittävät tunnelmaa mukavasti.

Samalla kun täydentää ammusvarastoja turvatalossa, on mukava kuunnella radiouutisia. On hauska kuulla uutisia mm. Amazonin autiomaan tilasta tai miten pelaajan toimet vaikuttavat EDF:n toimintaan.

Mutta vaikka radiouutiset antavat ymmärtää, että pelaajan toimet vaikuttavat pelimaailmaan, ainoastaan tarinatehtävillä on merkitystä. Esimerkiksi pelaajan tuhoama EDF:n varikko ei vaikuta alueella liikkuvien partioiden määrään.

Mielestäni peli on hieno kokonaisuus, mutta Volition haluaa lisää rahaa. Siispä pelitalo valmistaa maksullisia lisäpaketteja. Näissä syvennytään muun muassa mysteerisiin Maraudereihin, joita liikkuu eräällä Marsin sektorilla.

Yksinpelinä Red Faction: Guerrilla toimii erittäin hyvin, nettipelistä taas on vaikea löytää kehuttavaa. Ei siinä mitään, hienot pelimuodot ja kentät, ainakin sen yhden kerran kun olen päässyt kyseistä ominaisuutta kokeilemaan. Toisin sanottuna muita pelaajia on erittäin vaikea, ellei mahdoton löytää. Saattaa toki olla, että satuin aina paikalle vain huonoon aikaan, yrittämishalut kuitenkin menivät harvinaisen lahjakkaasti.

Unohdetaan siis nettipeli. Jos yksinpelistä pitäisi löytää jotain valitettavaa, niin se olisi sama mitä monet muutkin ovat kritisoineet. Heikonpuoleinen juoni. Pelin sissisota ei olekaan vaikeaa ja raadollista, vaan sortajien häätäminen on vain ajan kysymys. Mielestäni olisi hienompaa päästä tilanteeseen, jossa kapinalliset oikeasti kamppailisivat varusteiden ja kannattajien saannista. Pelissä näin ei kuitenkaan ole, vaan pelaaja hyppää tilanteeseen jossa jo kukoistava kapina omaa kaikki tarvittavat resurssit, pelaajaa tarvitaan vain hoitamaan räiskintä. Kaiken lisäksi tarinankerronta on melko tavanomaista, ei siis mitään erityistä.

Kaiken kaikkiaan Red Faction: Guerrilla on ihan kiva peli. Yksinpeli on vallan mainiota viihdettä, kunhan vain rakennuksia riittää rikottavaksi, moninpelistä sitten ei kannata puhuakaan, ainakaan ennen kuin pelaajia ilmestyy.

Vaikka sanomistakin on, ei kyseessä ole mikään huono peli. Se nyt vain ei yllä kaikin puolin alansa parhaimmistoon.

http://www.redfaction.com/

Tämä miellytti:

rakennusten tuhottavuus

Tämä ärsytti:

nettipelissä ei pelaajia

Tämä yllätti:

ei tässä nyt oikein mikään yllättänyt, rikkominen nyt vaan on kivaa

PELATTAVUUS: 8/10

+ RAKENNUSTEN TUHOTTAVUUS!!!

+ monipuolinen asevalikoima, erityistä plussaa lekasta

+ sektorit eroavat toisistaan kiitettävästi

+ paljon ajoneuvoja ja sivutehtäviä

+ laaja kartta

– sissien toiminta liian helppoa ja ruusuista

JUONI: 7/10

– tarinankerronnassa ei mitään erityistä

– tasapaksu juoni

GRAFIIKKA: 9/10

+ Mars on karuudessaan kaunista katseltavaa...

+ ...varsinkin kun kuvaan lisätään räjähtävä rakennuskompleksi

+ kasvot näyttävät jopa inhimillisiltä

+ räjähdykset ovat hienoja

PELIN IDEA: 5/10

– onhan näitä hiekkalaatikkorähinöintejä nähty

+ mutta rakennusten tuhoaminen, suuri plussa

PELIN KÄYTTÖIKÄ: 8/10

+ paljon lisätehtäviä, tuhottavia rakennuksia ynnä muuta

Pelaaminen tänään, huomenna ja ylihuomenna

2009-09-24T06:08:00.000-07:00

Yleisön pyynnöstä päätin kerätä eräänlaiseen laitearvosteluun nykypelimaailman ohjainten eroja, plussia ja miinuksia, sekä pelaamisen tulevaisuudennäkymiä ylipäätään.

Pelimaailma on jakautunut kahteen pääryhmään, konsoli- ja pc-pelaamiseen.

Konsolit

Konsolipuolella suosiosta taistelevat Microsoftin Xbox 360 sekä Sonyn PlayStation 3. Uutena tulokkaana konsolimarkkinoille satunnaispelaajia houkuttelevalla liikkeentunnistuksella, sekä kolmikon pienimmällä hintalapulla varustettu Nintendo Wii.

PlayStation ja Xbox perustavat molemmat niin kutsutulle pad-ohjaimelle. Sen ulkonäkö ei ole olennaisesti muuttunut historiansa aikana, vaan se on yksinkertaisesti käsissä pideltävä ohjain täynnä painikkeita.

Ehdoton plussa padissa on se, että kaikki toiminnot ovat sormenpäiden välittömässä läheisyydessä. Nykyään kun ohjaimet alkavat olla langattomia (Xbox 360:n langallisia ohjaimiakin on vielä) on pad myös suhteellisen kevyt ja mukava kädessä pidettävä ohjain.

Langattomuus tuo kuitenkin omat haittapuolensa. Kun konsolin virtalähde erotetaan ohjaimesta, tarvitaan akku tai ihan tavallisia paristoja. Xboxin ohjain syö AA-kokoisia paristoja, tai käyttää ympäristöystävällisempiä ladattavia akkuja. PlayStationin ohjain taas ladataan USB-johdon kautta, joka tekee ohjaimesta latauksen ajaksi tavallisen langallisen ohjaimen.

USB-porttien ansiosta ohjaimiin voidaan lisätä erinäisiä lisäosia, kuten PlayStationin Qwerty-näppäimistö, tai Xboxin Live Messenger -näppäimistö.

Padin ominta aluetta ovat urheilupelit, kuten EA:n FIFA- ja NHL -sarjat. Ne hyödyntävät padin analogisauvoja, joita korvaavaa ominaisuutta ei pc:ltä löydy. Entinen pc:n ikioma genre, strategiapelit, alkavat levitä myös konsoleille mm. ääniohjauksen kautta, mutta ellei mitään mullistavaa keksintöä tule, hiiri/näppis-yhdistelmä tulee jatkossakin olemaan nojatuolistrategistin keskeisin työkalu.

Pc:stä ja padista vielä sen verran, että vaikka pc:lle tarkoitettuja padeja on, omien kokemusteni mukaan ei maksa vaivaa. Oma jo vanhahko Logitech Dual Action (joka on sattumoisin erittäin samaa näköä PlayStationin Dualshock-ohjaimen kanssa) ei toiminut oikein missään pelissä. Toki nykyään voi olla paremmin, kun esimerkiksi Xboxin ohjaimen voi kytkeä tietokoneeseensa. Mutta mitään takeita en silti anna, kun ei edes Halo 2:n Windows Vistalle tarkoitettu versio toimi kyseisellä käyttöjärjestelmällä...

Uusia lajityyppejä syntyy teknologian kehittyessä, ja eräs suosituimmista onkin suhteellisen uusi ryhmä, musiikkipelit. Ensimmäiseksi tulivat Singstarin kaltaiset karaokepelit ja tanssimattoja hyödyntävät pelit. Singstar on kerännyt valtavaa suosiota Suomessa, mutta maailmanlaajuisesti suurempi ilmiö ovat uudemmat pelit, esimerkiksi Guitar Hero ja Rock Band. Kuten helposti voikin jo päätellä muovisoittimilla pelaaminen on huomattavasti helpompaa, kuin oikeasti soittaminen, ja tästä syystä jotkut rocktähdet kritisoivatkin näitä pelejä. Heidän mukaansa yhä useampi lapsi jättää oikeiden soitinten kanssa harjoittelun, ja pelaa videopelejä sen sijasta.

On vielä yksi suuri konsolipeligenre, jota ei tässä ole käyty läpi. Autopelit. Luokittelen ne konsolipeleiksi kahdestakin syystä. Nykyään autopelien grafiikka on päätä huimaavaa, ja totuus on ettei kukaan halua hankkia niin suurta jäähdytintä, joka tarvittaisiin tietokoneen näytönohjaimelle joka kykenisi pyörittämään esimerkiksi Gran Turismo 5 Prologia, joka on sekin vasta tulevan pelin esittelyversio. Toisena karuna totuutena on se, että on paljon helpompaa ja mukavampaa käyttää rattiohjainta (joka on melko olennainen osa autosimulaatiota) konsoleilla, ilman tarvetta asennukselle. Jos haluaa todella repiä viimeisenkin pisaran irti ajopelikokemuksesta, ostoslistalle kuuluvat Playseat-rallipenkki, sekä uusinta uutta oleva Logitech G27-ratti/poljin-yhdistelmä, jos tyydyt lievästi vanhempaan, voit hankkia myös Logitechin entisen lippulaivan, G25:n.

Liikkeentunnistus

Nintendo on tehnyt elämänsä löydön, satunnaispelaajat. He, jotka eivät välitä jokapäiväisistä pelisessioista, tai eeppisistä tarinoista. He, jotka tyytyvät pelaamaan netin minipelejä kahvitauolla. Miten Nintendo onnistui innostamaan tämän porukan pelaamaan? Liikkeentunnistuksella.

Nyt pelaajan ei tarvinnutkaan enää opetella padin näppäinyhdistelmien saloja, riittää että osaa huitoa ja heilua. Wiin ohjain, Wii Remote tunnistaa pelaajan komennot pääasiassa sisäisten kallistus- ja kiihtyvyysantureiden ansiosta, osoituksen tunnistus hoituu tv:n päälle sijoitettavalla sensoripalkilla, ja ohjaimen infrapunalähettimellä.

Liikkeentunnistuksen myötä pelien tarjonta laajeni. Pelitalot ryhtyivät valmistamaan pelejä pienille lapsille, yhä enenevässä määrin naisetkin pääsivät kohderyhmäksi mm. kuntoilupelien kohdalla ja kuten olemme saaneet tietää uutisista, kuntoilupelien ykkönen, Wii Fit kiinnostaa myös varusmiehiä!

Wiimote ei kuitenkaan täysin hylännyt painikkeita, kapulassa kun on niitä kokonaiset kymmenen + virtapainike, mutta pelaaminen helpottui koko lailla. Keilaaminen hoituu kättä heilauttamalla, golf samalla periaatteella.

Wiin ohjainkapula syö tavallisia sormiparistoja, joten ladattavien akkuparistojen käyttö on taloudellisesti ja ympäristöllisesti suositeltavaa. Wiimoteen voi myös liittää lisäohjaimia. Lisärahan toivossa myytävänä on myös setti, joka tarjoaa eri pallopelien mailojen muotoisia kuoria Wiimotelle, ja räiskintäpelien ystäville on myös Wii Zapper, joka on yksinkertaisesti konepistoolin muotoinen kotelo ohjainkapulalle.

Nunchuk-ohjain mahdollisti esim nyrkkeilyn, kun lisäohjain tallensi toisen käden liikkeet. Mutta tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi. Haluttiin lisää tarkkuutta. Ja juuri sitä toi Wiimoten jatkoksi kytkettävä Wii MotionPlus. Kaikkine lisäohjaimineen päivineen Wii muodostaa mukavan kokonaisuuden. Valkoinen väri on pirteä PlayStationin mustaan verrattuna, ja liikkeentunnistus tuo oman, uniikin lisänsä pelaamiseen. On täysin eri fiilis painella painikkeita ja katsella kun ukko ruudulla miekkailee, kuin ottaa itse ohjain kauniiseen käteen ja huitoa niin paljon kuin sielu sietää, ja seurata kun ruudun hahmo tekee juuri niin kuin käsketään.

Toki Wiin ohjauksessa on vielä hiomisen varaa, mutta ensimmäiseksi varteenotettavaksi liikkeentunnistusjärjestelmäksi se hoitaa hommansa erittäin hyvin.

Mitä Nintendo edellä, sitä Microsoft ja Sony perässä. Nyt myös Xboxille ja PlayStationille kehitetään kehittyneempiä ja innovatiivisempia liikkeentunnistustapoja.

Microsoftin vastaus on Project Natal, television päälle tai alle sijoitettava parikymmentä senttiä leveä laatikko, joka pitää sisällään mikrofonin ja kaksi kameraa. Mutta eihän siinä ole ohjainta, eihän? Nyt ei tarvita pad-ohjainta, vaan ohjain olet Sinä! Microsoftin visio tulevaisuuden pelaamisesta ei siis sisällä ohjaimia, riittää, että heilut ja puhut. Natal tukee siis myös puheohjausta, josta esimakua saatiin Tom Clancy's EndWarissa, jossa joukkoja komenneltiin yksinkertaisen komentorungon ja headset-mikrofonin avulla.

Natalin avulla pelaaminen vaikuttaa helpolta ja m

ukavalta, mutta kuinka tarkasti pelaajan komennot pystytään tulkitsemaan pelkällä kameralla? Se jää nähtäväksi.

Sony taas hakee kompromissia. PlayStationin liikkeentunnistusprojekti on vielä nimeämätön, ja ulkomuodon suunnittelu vaiheessa, mutta perusidea on selvillä. Pelaajalla on kädessä pienehkö kapula, jossa on jonkin verran painikkeita. Uutena juttuna kapulan päässä on hehkuva kuula, joka auttaa uudistettua PlayStation Eye -kameraa seuraamaan ohjainkapulan liikettä. Kameran lisäksi ohjaimen liikettä ja asentoa tunnistamassa on kapulansisäisiä antureita, kuten Wiimotessakin.

E3-messuilla esitelty taistelupari tuntuu seuraavan Xbox 360:n ja PlayStation 3:n julkaisukaavaa. Xbox tuntuu olevan jonkin verran edellä, mutta Sonylla ei olisi varaa jäädä uudestaan kakkoseksi markkinoille pääsyssä. Jos tältä seisomalta pitäisi arvioida kumpi parempi, niin vastaus olisi tämä: Vaikka Natal on pidemmällä suunnitteluvaiheessa, se vaikuttaa kalliimmalta ja epävarmemmalta , kuin PlayStationin webkamera/ohjainkapula -yhdistelmä. Tässäkin asiassa pitää ottaa huomioon, että kumpikaan tuote ei ole lähellä edes julkaisupäivän julkistamista, vielä voi tapahtua paljon.

Yleiseltä kantilta katsottuna liikkeentunnistus tulee mullistamaan pelaamista. Kyse on vain siitä, kuinka pian. Kuten Wiin kanssa huomattiin, ensimmäiset pelit eivät olleet kovin mielikuvituksellisia, vaan juuri sitä mitä kaikki osasivat odottaa. Menee aikaa, että pelivalmistajat tajuavat mahdollisuudet, ja että nämä saadaan tuotua pelaajalle kokonaisuudessaan.

Pc-pelaaminen

Videopelaamisen vanha kuningas on menettämässä mahtiaan. Pc-pelaaminen hiipuu hitaasti, päivä päivältä konsolit valloittavat sen valtakuntaa. Uudet keksinnöt, kuten OnLive, joka mahdollistaa pelien pelaamisen, ilman että niitä tarvitsee noutaa kaupasta tai ladata netistä auttavat pc:n taistelua konsoleita vastaan. Prosessointi siirretään ulkoisille servereille, joten vanhatkin tietokoneet pärjäävät pelikoneina. Totuus kuitenkin on, että konsolit valtaavat osan peligenreistä omiin nimiinsä, mutta monet keskeiset pelityypit ovat silti puhtaasti pc:n riistaa.

Esimerkiksi lentosimulaattorit, kuten Microsoft Flight Simulator, ovat juuri tätä, vain pc:llä oikeasti toimivaa ryhmää. Syy on yksinkertainen. Konsoleille kun ei ole vielä tehty joystick-ohjaimia, eikä qwerty-näppäimistö ole vakoivarusteena! Niinkin klassiset ja yksinkertaiset ohjaimet, vain tietokoneille. Se on sinänsä todella harmillista, sillä nykyisen sukupolven konsoli omaa rutkasti enemmän laskentatehoa kuin keskivertotietokone. Ero on kuin Cessnan ja F-16 -suihkuhävittäjän välillä. Koska autopeleille on ratti/poljin-yhdistelmiä, on lentosimulaattoreille taas joystick/kaasuvipu/ohjauspoljin-yhdistelmiä, kuten Logitechin G940.

Toinen tietokoneille kuuluva ryhmä, on erilaiset "osoita ja klikkaa" -pelit, joihin tavallaan kuuluu myös mm. Sims 3. Toki simejä on nähty konsoleillakin, mutta totuus on se, että harva konsolikäännös pärjää alkuperäiselle, syynä käyttöliittymän hurja eroavaisuus. Samaan kappaleeseen kuuluvat myös hallitsemis- ja jumalpelit, kuten SimCity, RollerCoaster Tycoon tai Spore, joiden pelaaminen ilman hiirtä olisi, jollei mahdotonta, niin erittäin hidasta ja vaivalloista.

Mutta strategiapelit, niin reaaliaikaiset kuin vuoropohjaisetkin vaappuvat kahden vaiheilla. Perinteistä pc:n reviiriä olleet pelityypit ovat leviämässä konsolipuolelle. Sid Meyerin kuuluisa vuoropohjainen Civilization-sarja, joka sai ensimmäisen konsoliosansa Civilization Revolutionin muodossa, ja reaaliaikaista strategiaa edustava jo aiemmin mainittu äänikomentoja hyödyntävä Tom Clancy's EndWar edistävät molemmat osaltaan lajityypin jakautumista. Total War -sarja tuntuu kuitenkin näillä näkymin pysyvän pc:lle uskollisena.

Jos miettii suuremmalla mittakaavalla, on todella hyvä juttu, että konsolitkin pääsevät strategian makuun. Hiiren ja näppäimistön puuttuminen johtavat helppokäyttöisempien käyttöliittymien kehittymiseen, mm. ääniohjauksen muodossa, ja miksi pistää vastaan sulavalle ja graafisesti paremmalle pelaamiselle?

Liikkeentunnistuskin edistää osaltaan lajityypin kehittymistä. Kuten PlayStationin liikkeentunnistusjärjestelmän E3-esittelyssä näytettiin, voi konsolin uutta ohjainkapulaa käyttää varsin yksinkertaisesti ja tehokkaasti joukkojen komenteluun. Tulevaisuudennäkymien osalta voi sanoa, että kenties jonakin päivänä Natalin kaltaisten ohjaimien avulla voimme johtaa virtuaalijoukkomme kunniaan pelkästään käsimerkein ja äänikomennoin... No, ensin olisi kiva saada markkinoille kyseinen laite, puhutaan tulevaisuudesta sitten myöhemmin.